Muistelen, että 1980-luvulla alettiin yhä useammin kuulla ajatelma, että ”suurten kertomusten aika on ohi”. Todellisen läpimurron tuo ajatus teki Francis Fukuyaman valtavan huomion saaneen teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen myötä vuonna 1992.
Kaikki tuo intellektuaalinen kipuilu liittyi tietysti Neuvostoliiton alkaviin kuolinkouristuksiin ja sitten neuvostoliittolaisen kommunismin ja Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen vuosina 1989 – 1991. Kylmä sota oli hallinnut maailmaa neljä vuosikymmentä. Koko maailma oli ollut vakuuttunut, että käsitteet sosialismi ja kapitalismi kuvaavat oikein vastavuoroisesti idän ja lännen yhteiskunnallisia järjestelmiä. Kylmä sota oli nähty sosialismin ja kapitalismin taisteluna maailmanvallasta.
Kukaan ei tietenkään tiennyt, miten tuo ”taistelu” päättyisi. Suurta idän ja lännen välistä sotaahan ei koskaan syttynyt, mutta taistelua käytiin välillisesti kehitysmaiden sodissa. Varsinkin kylmän sodan alkuvuosikymmeninä pelko sen päättymisestä ydinsotaan, oli voimakas. Pelko lientyi merkittävästi Helsingin ETY-kokouksen myötä vuonna 1975 ja lopullisesti Gorbatshovin noustua valtaan 1980-luvulla.
Mutta jos kylmä sota ei päättyisi ydinsotaan (ja koko ihmiskunnan todennäköiseen tuhoutumiseen), niin miten se voisi päättyä? Jo 1960-luvulla oli, varsinkin Yhdysvalloissa, edistyksellisiä maailmanpolitiikan tutkijoita, jotka ottivat käyttöön käsitteen konvergenssi. Sillä tarkoitettiin idän ja lännen järjestelmien lähentymistä siten, että kumpikin puoli omaksuisi toiselta sen parhaat piirteet ja hylkäisi oman järjestelmänsä huonoimmat puolet. Mitään suurta tiekarttaa yhteiskuntajärjestelmien konvergensiin pääsemiseksi ei koskaan esitetty, mutta kaikki aseidenrajoitus- ja aseidenriisunta-sopimukset voidaan (ainakin hyvällä tahdolla) tulkita tuon tiekartan aktiiviseksi etsimiseksi. Samoin ETY-sopimus ja esimerkiksi Neuvostoliiton liittyminen Euroopan neuvoston jäseneksi.
Sitten historia yllätti. Neuvostoliiton valtajärjestelmä alkoi hajota sisältä päin. Se oli perustunut seitsemän vuosikymmentä leniniläiseen uskoon, että yhdellä puolueella voi olla ja on hallussaan täydellinen ymmärrys historian kehityksestä ja varma tieto sen edellyttämästä politiikasta – sekä historian antama oikeus oman politiikkansa yksinvaltaiseen harjoittamiseen ei vain omassa maassa vaan koko maailmassa. Usko oli säilynyt vuosikymmeniä, vaikka yhä useampi ymmärsi, että se oli vaatinut ja vaati liian paljon ja liian tiukkaa kansalaisten mielipiteiden kontrollia ja kohtuuttomasti väkivaltaa.
Tänään (tiistaina 19.1.2021) Rajkumar Sabanasedan kysyi Ylen Ykkösaamun kolumnissaan ”Onko liberaalissa tarinassa kaikille tilaa?”. Hänen kolumninsa (joka löytyy edelleen Areenassa) on hyvä johdatus suuriin kertomuksiin. Hän palauttaa mieliin YuvalNoah Hararin muistutuksen, että 1930-luvulla meillä oli peräti kolme vaihtoehtoista tarinaa – kommunismi, fasismi ja liberalismi. ”Toisen maailmansodan nujerrettua fasismin ja kommunismin hiivuttua Neuvostoliiton romahduksen myötä merkityksettömyyteen, jäljellä oli enää liberalismi.”
Hän muistuttaa myös, että Fukuyama ei ollut yksin ajatuksineen: ”Moni muistaa, miten itsevarmasti läntisen maailman johtajat esiintyivät tuolloin ennustaessaan liberaalin demokratian vääjämätöntä voittokulkua Venäjällä, Kiinassa ja kaikkialla maailmassa. Nyt me tiedämme, että toisin kävi.”
Kuinka oikeassa Sabanasedan onkaan! Mutta juuri siksi pitää kiinnittää huomio asiaan, jota hän vain sivuaa kysyessään onko liberaalissa tarinassa tilaa kaikille?
Aatehistoriallisesti liberalismin tarinaa ei tarvitsisi kertoa ja ymmärtää siten kuin se nykyisessä valtavirtaisessa ajattelussa ymmärretään. Suuri yleinen yksimielisyys vallitsee siitä, että liberalismin tarinaan kuuluvat sekä demokratia että markkinatalous. Mutta oleellinen kysymys on, kuuluuko siihen myös kapitalismi?
Kapitalismin käsite voidaan ymmärtää kovin monin eri tavoin, mutta yhteiskuntien sosiaalihistorian ymmärtämisen kannalta yksi hyvin käyttökelpoinen tapa on ymmärtää se pejoratiivisesti sellaisen yhteiskunnallisen tilanteen kuvaukseksi, jossa suurten pääomien omistajilla on kohtuuttomasti valtaa ja kohtuuttomasti etuoikeuksia muuhun yhteiskuntaan verrattuna. Jotta näin voisi ajatella, pitää tehdä selvä ero markkinatalouden ja kapitalismin käsitteiden välille. Ne eivät ole synonyymeja, vaikka suurin osa ihmisistä niin nykyisin ajattelee.
Valtavirtaisessa ajattelussa sosialismin historia ymmärretään siten, että on ajatussuunta, joka on halunnut ja haluaa poistaa pääomien yksityisen omistuksen ja korvata sen niiden yhteisellä (valtiollisella) omistuksella. Tähän käsitykseen kuuluu, että sosialismi nähdään keskusjohtoisena suunnitelmataloutena, joka korvaa markkinatalouden. Kommunistinen Kiina tuottaa tässä suhteessa monille nykyisin päänvaivaa.
Itse asiassa kapitalismikriittinen sosialistinen ajattelu on tuottanut useita sellaisia sosialistisia strategioita ja yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, jotka pitävät liberalismin tavoin markkinataloutta luonnollisena lähtökohtanaan. Osuustoiminta yritysmuotona on syntynyt alunperin sosialistisen ajattelun piirissä, vaikka sen kannatus (ja halukkuus liittyä jäseneksi) on levinnyt muuallakin kuin Suomessa yli poliittisten puoluerajojen koko yhteiskuntaan. Viisaat vasemmistopuolueet ovat myös jo koko viime vuosisadan suosineet yksityisiä toiminimiä, kommandiittiyhtiöitä, perheyrityksiä ja muita PK-yrityksiä.
Oleellisimmaksi sosialistiseksi strategiaksi nousi etenkin toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioiden rakentaminen yhdistettynä progressiiviseen verotukseen. Juuri tähän on perustunut Pohjoismaiden maine sosialistisina maina etenkin amerikkalaisten silmissä. Kun Bernie Sanders sanoo kannattavansa sosialismia, hän kannattaa juuri pohjoismaista hyvinvointimallia, sen molempia komponentteja: sekä palveluja että progressiivista verotusta. Juuri tälle formulalle perustuvat myös Thomas Pikkettyn suositukset hänen kahdessa suuressa pääomien valtaa käsittelevässä teoksessaan. Piketty ei ujostele kutsua omaa ajatteluaan sosialistiseksi.
Viime vuosien vasemmistolaista itsekriittistä ajattelua heijastelee Axel Honnethin kirja Sosialismin idea (Gaudeamus 2018). Hän pahoittelee sitä, että sosialistinen ajattelu urautui alkuvuosikymmeninään lähes yksinomaan kapitalismikritiikkiin, vaikka sen olisi jo alusta lähtien – ts. 1800-luvun alussa – pitänyt ymmärtää kohdistuvan kaikkiin alistaviin rakenteisiin oli sitten kysymys sukupuolesta, etnisestä alkuperästä tai vain demokratian ja tasa-arvon kunnioituksen puutteesta ja välinpitämättömyydestä syrjittyjen ryhmien ihmisoikeuksien suhteen.
Viisas tamperelainen yrittäjä ja entinen turvapaikanhakija Sabanadesan on siis oikeassa: ”Niin kauan kuin jotkut ihmisryhmät – ovat ne sitten ryhmänä sorrettuja tai ryhmänä etuoikeutettuja – jätetään tarinan ulkopuolelle, olemme tuhon tiellä.” Hän on oikeassa myös siinä, että me tarvitsemme tarinoita. ”Ne tuovat meille merkityksen kokemuksia ja toivoa paremmasta. Mutta me tarvitsemme yhteisiä tarinoita, innostavia visioita, joista jokainen voi inspiroitua.”
Liberalismin tarina lähtee liikkeelle eurooppalaisesta – ehkä aivan erityisesti ranskalaisesta – ajattelusta 1700-luvulla ns. valistuksen vuosisadalla. Se johtaa Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789 ja ohjelmansa tiivistymiseen kolmeen sanaan: vapaus, veljeys ja tasa-arvo (liberté, egalité, fraternité).
1800-luvun alkuvuosikymmeninä syntyi sosialistinen ajattelu, jonka nimeen tiivistyy kapitalismin kritiikki. Sosialistinen ajattelu konkretisoitui 1900-luvulla poliittisesti tuhoisaan ja inhimillisesti traagiseen neuvostokommunistiseen projektiin. Se on nyt palanut loppuun Neuvostoliitossa. Näkemättä on vielä, miten se palaa loppuun kommunistisen puolueen autoritaarisesti hallitsemassa Kiinassa. Sosialistinen ajattelu kapitalismikritiikkinä ja kaikkia liberaaleja arvoja kunnioittavina yhteiskunta-poliittisina projekteina ei kuitenkaan ole menettänyt vähääkään ajankohtaisuudestaan. Päinvastoin.
Sosialistinen ajattelu on ennen kaikkea ihmisten lopullisen ja peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden syvällistä tiedostamista ja poliittisen etiikan rakentamista tämän tietoisuuden pohjalta. Onnellisessa tapauksessa liberalismin ja sosialismin tarinat kietoutuvat tämän päivän maailmassa yhteen. Niiden tarinoiden kylkeen asettuvat myös feministiset ja rasismin vastaisen ajattelun tarinat sekä maapallon asuttavuuden säilyttämiseen pyrkivät ekologiset tarinat.
Me tarvitsemme suuria kertomuksia. Niitä on kuitenkin monia ja me tarvitsemme niitä kaikkia. Ainoa kokoava käsite, joka liittää kaikki tarvitsemamme tarinat toisiinsa on modernisaatio.