Tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitus alkaa sellaisilla toteamuksilla, että lukija luulee helposti lukevansa HeSarin sijaan Kansan Uutisia: ”Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on kasvava trendi kaikissa länsimaissa… Pohjoismainen hyvinvointivaltio on onnistunut muita paremmin pitämään kaikki kansalaiset osallisina yhteiskunnassa… Suomessakaan ei (silti)voida sulkea silmiä kehitykseltä, jossa osa väestöstä jää yhä selvemmin vaille osallisuutta ja sivuun suuren enemmistön nauttimasta hyvinvoinnista.”
Tuo on realistinen tilannearvio. Ikävä trendi on globaali. Vaikka Suomessa tasa-arvo toteutuu monia muita maita paremmin – meidäthän on hiljattaisessa tutkimuksessa jopa reitattu maailman onnellisimmaksi kansaksi – ikävä trendi on todellisuutta myös Suomessa.
Siihen tekee mieli lisätä vain se, että vaikka syrjäytyminen ja sivuun jääminen suuren enemmistön nauttimasta hyvinvoinnista koskeekin suoranaisesti vain osaa väestöstä, se levittää henkistä ja kulttuurista pahoinvointia koko yhteiskuntaan.
Helsingin Sanomat ei kirjoittaisi tällaista pääkirjoitusta, ellei se pitäisi tilannetta hälyttävänä. Siksi se vaatii, että nyt tarvitaan arvokeskustelua. Mitä se sellainen arvokeskustelu on? Käytännöllisesti ymmärrettynä se on sellaista jukista keskustelua, jossa pyritään koko puoluekentän kattavaan julkisten vaikuttajien konsensukseen – yksimielisyyteen – joistakin keskeisistä yhteiskunnallisista tavoitteista.
Meillä on kohtuullisen laaja kaikki kansalaiset ja koko puoluekentän kattava yksimielisyys siitä, että kansalaisten tasa-arvo on tällainen yhteinen tavoite. Se ymmärretään kuitenkin yleensä vain julistuksen omaiseksi tavoitteeksi. Monille se on velvoittava oikeudellinen periaate, mutta ei taloudellinen ja sosiaalin tavoite. HeSarin pääkirjoittaja meneekin askeleen syvemmälle konkeretiaan. Pääkirjoitus paheksuu syrjäytymistä ja vaati arvokeskustelua sen torjumiseksi.
HeSarin vaatimukseen on syytä yhtyä täysin rinnoin. Mutta minkälaiseen keskusteluun silloin joudutaan käytännössä?
Oikeistoliberaalin markkinauskon lähtökohta on ollut (ja on valitettavasti monien kuvitelmissa edelleen), että mahdollisimman vapaasti ja ilman valtion sääntelyä toimivat työmarkkinat takaavat täystyöllisyyden ja siten kaikkien toimeentulon. Kukaan ei näissä mielikuvissa syrjäydy, vaikka voikin joutua tulemaan toimeen pienemmällä liksalla kuin ne, jotka ovat ansioituneempia.
Vasemmiston ja keskustaliberaalien voimin Euroopassa on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu hyvinvointiyhteiskuntia, joiden keskeisinä rakenneosina ovat hyvinvointivaltio ja sivistyneesti toimivat työmarkkinat.
Eräs keskeisimmistä hyvinvointiyhteiskunnan ideoista on täystyöllisyys. Jos se ei toteudu työmarkkinoiden kautta automaattisesti, ihmisen toimeentulon turvaa sosiaalivakuutus. Suomessa se perustuu lainsäädännön ja työmarkkinaosapuolten yhteispeliin. Koko meidän sosiaaliturvajärjestelmällämme, joka kattaa myös turvan sairauden ja vanhuuden varalta, on sama hyvinvointi-yhteiskunnallinen luonne. Suomalaisen sosiaalivakuutus-järjestelmän luomiseen ovat siis alusta alkaen osallistuneet yhteistoiminnassa sekä poliittiset puolueet että työmarkkinajärjestöt. Siis perimmältään poliittiset kansalaiset ja ammattiliittojen jäsenet.
Tähän kohtaan tätä esitelmää joku voisi tuntea houkutusta kirjoittaa huudahduksen: suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on poikkeuksellisen hieno saavutus! Minun mieleni tekee todeta paljon arkisemmin, että se on ollut joukko välttämättömiä ja järkeviä askelia oikeaan suuntaan yhteiskunnan toimivuuden hallitsemiseksi nopeasti kehittyneessä (ja nopeasti kehittyvässä!) maailmassa.
Vanha oikeistoliberaali kuva yhteiskuntien toimivuudesta, joka perustuu vapaiden markkinoiden kaikki tarpeet ratkaisevaan itsesääntelyyn, on jo aikoja sitten osoittautunut hyväuskoiseksi väärinkäsitykseksi (tai tietoiseksi julmaksi valheeksi). Nykyaikaista yhteiskuntaa on mahdollista rakentaa vain hyvinvointi-yhteiskunta filosofian pohjalta, jolla siis on kaksi kivijalkaa: hyvinvointivaltio kaikkine palveluineen, joista päivä päivältä tärkeämmäksi nousee koulutus, ja sivistynyt työmarkkinajärjestelmä.
Tällaisessa perspektiivissä ja tällaisen yhteiskunta-kuvan pohjalta voimme vapautuneesti arvostaa myös menestyviä yritysjohtajia. Vielä enemmän kannattaisi samalla arvostaa menestyviä ja viisaita työmarkkina-johtajia ja sellaisia poliittisia johtajia, jotka kykenevät hahmottamaan mielekkäästi sen nykyaikaisen hyvinvointi-yhteiskunnallisen kokonaisuuden, jossa nykyaikaista elämää eletään ja sen ehtoja edistetään.
Yhdyn lämpimästi HeSarin pääkirjoittajan loppuhuomautuksiin: ”Jos puolueiden poliittiset tavoitteet typistyvät seuraavien vaalien voittamiseen, puolueista tulee osto- ja myyntiliikkeitä, joita erilaiset etujärjestöt ja muut edunvalvonnan ammattilaiset pääsevät ohjailemaan. Kansanvaltaa edustavilta puolueilta on lupa odottaa syvällisempää ja pidemmälle tähtäävää ohjelmatyötä, joka loisi pohjaa aidolle kansalaiskeskustelulle.”
Syrjäytyminen työmarkkinoilla, ja kaikki muukin syrjäytyminen, on sen kohteeksi joutuvalle raskas inhimillinen tragedia. Syrjäytyvät ovat kuitenkin heterogeeninen ryhmä, joka on suurelta osin vailla sitä yhdistäviä ja sitä edustavia järjestöjä. Sen takia, jos syrjäytymisen poistaminen on noustakseen yhteiskunnalliseksi arvoksi, se voi johtaa todellisiin tuloksiin vain laajan yhteiskunnallisen solidaarisuuden ansiosta. Ennen kaikkea tarvitaan enemmän kokonaiskuvan ymmärtämistä siitä, miten nykyaikainen yhteiskunta kokonaisuudessaan toimii. Se auttaa asettamaan oikeaan perspektiiviin erilaisten lobbareiden vaatimukset.
Syrjäytyneet ovat hyvinvointiyhteiskunnan häpeä! Voisiko tämän nostaa sen arvokeskustelun iskulauseeksi, jolla syrjäytymisen ongelma pyritään kitkemään pois ”maailman onnellisimpien ihmisten” yhteiskunnasta.