Ensimmäinen kysymys, jota jäin miettimään, kun olin laskenut kädestäni kirjan ”Talous ja humanismi” (Otava 2022) oli, kenelle Sixten Korkman oli tämän kirjan kirjoittanut?
Kirja on hieno tutkielma nykyisen talous- ja laajemmin koko yhteiskuntajärjestelmämme historiallisista juurista. Kaikki lienevät joskus kuulleet, että saksalaisen talous-filosofi Max Weberin mukaan kapitalismin synnytti protestanttinen etiikka, joka korosti ahkeruutta ja säästäväisyyttä taivaaseen pääsyä edistävinä hyveinä.
Korkman aloittaa tarinansa muinaisesta Ateenasta ja sen ajattelijoista, ennen kaikkea Aristotelestä. Erittäin paljon huomiota – aiheellisesti – saa kirjassa sen jälkeen kristinusko nykyajan taloudellista toimintaa hallitsevan normiston synnyn selittäjänä. Vahvan jäljen ovat jättäneet varsinkin katolisen kirkon hegemonia-aika, ja monet sen jälkeiset kristinuskon protestanttiset suuntaukset.
Kirja ei kuitenkaan ole ensisijaisesti historiallinen tutkielma, vaan on tarkoitettu puheenvuoroksi ja kannanotoksi tämän päivän talouteen, sen talous-filosofiaan, sekä talouden toimintaa nyt käytännössä hallitseviin ja ohjaaviin uskomuksiin. Pitikö siis todella aloittaa Antiikin Kreikasta ja keskiajan katolisesta kirkosta ymmärtääkseen tämän päivän talouden rakenteita ja dynamiikkaa? Kyllä! Korkman on aivan oikeassa, ja ansaitse katsauksestaan lämpimän kiitoksen. Se, kuten kirja kokonaisuudessaan, on kirjoitettu huolellisesti ja nojaa erittäin laajaan tutkimuskirjallisuuteen.
Kirjassa edetään Euroopan modernisaatioon, renessanssiin, 1700-luvun valistuksen aikaan, liberalismin syntyyn, Ranskan suureen vallankumoukseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi yhteiskuntaluokaksi. Korkman ei kuitenkaan tarkastele nousevaa liberalismia nimenomaan nousevan porvariluokan ideologiana, mikä on ollut myöhemmin sosiologian ja sosialistisen vasemmiston piirissä yleinen tapa katsoa liberalismin ideologian yhteiskunnallista ankkuroituneisuutta.
Korkmanille liberalismin juuret ovat ennen kaikkea tieteen – ja sitäkin laajemmalle levinneen tieteellisen ajattelun – läpimurrossa, joka hylkäsi geosentrisen maailmankuvan ja korvasi sen nykyaikaisella heliosentrisellä näkemyksellä. Kristinuskon ja varsinkin sen protestanttisten tulkintojen näkemyksiä oli kuitenkin edelleen paljon mukana yksilön arvoa korostavan ihmisoikeus-ajattelun ja demokratian ideoiden synnyssä, jotka kuuluvat oleellisesti liberalismiin.
Keskeisintä esiin nousseessa liberaalissa ajattelussa oli uuden taloudellisen järjestyksen vaatiminen. Yrittämisen vapaus – toisin kuin keskiaikaisessa feodalismissa – kuului liberaalin ajattelun mukaan jokaiselle, siksi markkinatalous ja demokratia kuuluvat yhteen. Korkmanin kannattama liberalismi ei kuitenkaan ole teollisen vallankumouksen ajan raakaa laissez faire -ajattelua, vaan siitä demokratian, humanismin ja hyvinvointivaltion avulla kaikille ihmisille siedettäväksi kesytetty versio.
Kun Neuvostoliitto oli romahtanut, Samuel Huntington kirjoitti kuuluisaksi tulleen teesinsä historian lopusta. Korkman viittaa siihen useissa kirjansa kohdissa. Huntingtonin visio edustaa Korkmanille vahvasti ennenaikaista ja epärealistista kuvitelmaa sellaisesta demokratian ja markkinatalouden lopullisesta läpimurrosta – ja sen kaikille tuottamasta harmonista elämästä – joka ei koskaan toteutunut. Korkman – ja me kaikki muutkin – näemme tänään sellaisen liberaali-demokratian toteutumisen tiellä paljon vakavia ongelmia: on liikaa tiedettä ja totuutta halveksivaa populismia, on liikaa demokratiaa halveksivaa autoritaarista nationalismia, on liikaa globalisaation hyväksymistä torjuvaa rasismia ja on liikaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta kasvattavaa uusliberalismia. Erityisen suurena ongelmana Korkman pitää juuri nyt ilmastonmuutoksen ja luontokadon vakavuuden torjuvaa populismia
Kenelle Korkman siis on kirjoittanut tämän kirjan? Minusta vastaus on ilmeinen. Kirja on taistelevan humanismin hengessä kirjoitettu pamfletti oikeistolle sivistyneen liberalismin, demokratian, markkinatalouden ja poliittisen järjenkäytön puolesta kaikenlaista porvarillista typeryyttä vastaan. Korkmania on tässä asiassa helppo kannattaa vasemmalta .
Kirjassa on kuitenkin myös sotkuisempi juonne, jossa Korkman riitelee sosialismia vastaan ja kapitalismin puolesta. Se on tematiikka, jossa myös vasemmistolla on paljon uudelleen ajateltavaa. Kysymys on paljolti siitä kielestä, jonka avulla yhteiskunnallinen todellisuus on Neuvostoliiton synnyttyä hahmottunut ihmisten mielissä. Se on vasemmistolle aito haaste. Viimeistään nyt siihen on syytä suhtautua vakavasti
Yhteiskunnan oikealla laidalla tästä tematiikasta tullaan luonnollisesti ajattelemaan uudella tavalla vain, jos niin tapahtuu ensin vasemmalla. Tämä pätee tietysti myös Sixten Korkmaniin. Kun kysymys on mieliin ja kieleen iskostuneista hahmotuksista, se vaatii historiallisen ekskursion. Asia ei ole helppo, mutta ilman sitä vasemmisto on vailla aitoa identiteettiä.
Alkuperäinen sosialismi oli liberalismin ja Ranskan vallankumouksen keskeisiin arvoihin ’vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus’ nojaavaa kritiikkiä liberalismiin sisältyvää ja sen puolustamaa kapitalismia vastaan. Aluksi sosialistinen ajattelu ilmeni joidenkin pioneerien yhteisöllisinä kokeiluina, jo varhain myös poliittisina kansanliikkeinä (kuten chartistit Englannissa 1800-luvun alkupuolella) sekä ammatillisena järjestäytymisenä ja osuuskuntien perustamisena. Yhteinen nimittäjä näissä kaikissa toimintamuodoissa oli kritiikki ja tyytymättömyys niihin etuoikeuksiin ja siihen vahvaan ylivaltaan, jonka yritysten pääomien omistaminen tarjosi rikkaille
Varhaisista sosialisteista Karl Marx oli ehdottomasti vaikutusvaltaisin erityisesti siksi, että Saksassa valtavan suureksi nopeasti kasvanut sosiaalidemokraattinen puolue SPD omaksui ja kanonisoi ideologiakseen Karl Kautskyn kansanomaistaman ”marxismin”. Se ymmärsi ydin-tavoitteekseen pääomat omistavan yhteiskuntaluokan ylivallan murtamisen siten, että kaikki tuotanto-pääomat otetaan yhteiskunnan, käytännössä valtion, haltuun. Kautsky uskoi, että niin voidaan tehdä demokraattisesti ja rauhanomaisesti.
Venäläinen sosiaalidemokratia, joka oli omaksunut kautskylaisen marxismin, oli tsarismin tiukan yksinvallan takia ennen kaikkea intellektuellien pakolaisliike Venäjän ulkopuolisessa Euroopassa. Se omaksui Vladimir Leninin johdolla jo viisitoista vuotta ennen lokakuun vallankumousta strategiakseen Venäjän valtion haltuunoton sotilaallisesti järjestäytyneen etujoukon avulla, ja sen jälkeen ns. proletariaatin diktatuurin ylläpitämisen. Leninin ohjelma toteutui. Totaalisen vallan kaapannut puolue alkoi kutsua itseään kommunisteiksi ja Venäjää Neuvostoliitoksi. Yhteiskunta-järjestelmäänsä se alkoi kutsua sosialismiksi, pidemmällä aikavälillä kohtalokkain seurauksin.
Saksassakin tapahtui vallankumous – sodan takia, samoin kuin Venäjällä – vuonna 1918, mutta maailma ei tullut koskaan näkemään, mitä siitä olisi voinut seurata vakiintuvan demokratian oloissa, sillä vallan ottivat saksalaiset fasistit, kansallissosialistit, jotka kielsivät kaikki muut puolueet, mukaan lukien SPD:n. Adolf Hitlerin johdolla Saksa aloitti sitten toisen maailmansodan, joka oli 1900-luvun hirvittävin onnettomuus.
Toisen maailmansodan aikana ja vielä jonkin aikaa sen jälkeen Neuvostoliitto nautti lännessä good-williä, koska se oli taistellut demokraattisten maiden rinnalla Natsi-Saksaa ja fasismia vastaan. Sen nauttima good-will alkoi kuitenkin haihtua nopeasti, kun kommunistihallinnon totalitarismi ja sen sorron raakuus alkoivat paljastua ulkomaailmalle kaikessa alastomuudessaan. Siihen ja Neuvostoliiton ylläpitämään Itä-Euroopan miehitykseen perustuen länsimaat alkoivat kutsua itseään vapaaksi maailmaksi.
Vaikka Neuvostoliitto menetti nopeasti good-willinsä, se oli sotamenestyksensä, sen vaatimien valtavien uhrien ja valtapiirinsä laajentumisen takia saanut suunnattomasti arvovaltaa. Yleisesti alettiin ajatella, että maailma on jakaantunut kahteen vastakkaiseen (ja samalla hirvittävään varustelukierteeseen ajautuneeseen) yhteiskuntajärjestelmään, sosialismiin ja kapitalismiin, ja niiden ulkopuolelle jäävään kolmanteen maailmaan. Ironista on, että hahmotus oli käsitteellisesti molemmille osapuolille yhteinen, vain käsitteiden etumerkit ( + ja – ) olivat vastakkaiset.
Tässä asetelmassa myös läntiset sosialistit – sekä sosiaalidemokraatit että kommunistit – menettivät käsityksen siitä, että sosialismi on järkevästi ymmärrettynä demokraattinen, liberalismin ylittävä, mutta sen pohjalle rakentuva, yhteiskuntaa uudistava ideologia, ei sinänsä yhteiskuntajärjestelmä.
Käytännössä lännen sosialistit ovat jo saaneet aikaan valtavia tuloksia aktiivisen ammattiyhdistystoiminnan, demokraattisen poliittisen toiminnan avulla harjoitetun talouden sääntelyn, progressiivisen verotuksen, hyvinvointivaltion rakentamisen ja tasa-arvopolitiikan avulla, mutta he eivät ole ymmärtäneet, että se on ollut voittoisa sosialistinen strategia. Se on myös ainoa strategia, joka tarjoaa sosialistiselle ajattelulle tulevaisuuden
Korkman on kirjoittanut kirjansa sen saman kylmän sodan aikaisen meta-ideologian vankina, jonka vankina me olemme olleet lähes kaikki. Hän kutsuu siksi kommunistista totalitarismia sosialismiksi. Sosialismin hän, samoin kuin liian yleisesti monet muutkin edelleen, ymmärtää tarkoittavan valtiojohtoista keskitettyä suunnitelma-taloutta. Se on hänelle myös oudolla tavalla edelleen vaarallinen vihollinen, vaikkeivät lännen vasemmistossa kommunistitkaan ole sellaista kannattaneet enää yli puoleen vuosisataan.
Vasemmiston on nyt sanottava itselleen – ja kaikille muille – mahdollisimman selvästi, että markkinatalous ja kapitalismi eivät ole sama asia. Tämä on Korkmanin sokea piste. Markkinatalous on ihmiskunnan hieno keksintö – tai spontaanisti syntynyt järjestys – jonka alkujuuret ulottuvat kauas Euroopan maatalousvaltaisiin feodaalisiin yhteiskuntiin. Kapitalismista – eli pääomat tuotanto-toiminnassa omistavan yhteiskuntaluokan kohtuuttomasta ylivallasta – tuli suuri ongelma teollisen vallankumouksen aikoina. Se myös synnytti kapitalistit ja työväestön aiempaa laajempina yhteiskuntaluokkina.
Sosialistinen ajattelu on saanut filosofisesti sofistikoituja muotoja oikeastaan vasta viime vuosina. Sosialismin idea ideologiana on silti ilmaistavissa hyvin yksinkertaisesti. Se on ihmisten tiiviin keskinäisriippuvuuden selkeää tiedostamista ja halua rakentaa demokraattisia ja tasa-arvoa edistäviä instituutioita ihmisten kaikkea yhteistoimintaa varten. Pohjoismaat ovat siinä pitkällä. Filosofisesti sosialismin idean on ilmaissut erinomaisesti Axel Honneth kirjassaan ”Sosialismin idea” (Gaudeamus 2018). Ei olisi kuitenkaan erityisen viisasta ryhtyä kutsumaan pohjoismaita sosialistisiksi, kuten jotkut amerikkalaiset ovat tehneet ilmaistakseen joko ihailuaan (kuten Bernie Sanders) tai inhoaan (kuten Donald Trump). Pidetään siis ideologian ja yhteiskuntajärjestelmän käsitteet tiukasti erillään.
Järjestelmä-käsitteellä pohjoismaisia demokratioita voidaan kutsua hyvinvointi-yhteiskunniksi. Vasemmiston on syytä korostaa, että hyvinvointi-yhteiskunta koostuu kahdesta elementistä. Yhtäältä on olemassa hyvinvointivaltio, jolla on syytä tarkoittaa vain kaikkia niitä lakisääteisiä instituutioita, jotka demokraattinen valtio on perustanut edistämään jokaisen kansalaisen ja koko yhteiskunnan hyvinvointia. Tärkein instituutio tässä suhteessa on allekirjoittaneen mielestä hyvä koulutusjärjestelmä.
Toinen hyvinvointiyhteiskunnan elementti on reilu kansalaisyhteiskunta, jonka ytimessä ovat työmarkkinat, mutta on siellä paljon muutakin, paljon erilaista kansalaistoimintaa kirkko ja poliittiset puolueetkin mukaan lukien. Hyvinvointiyhteiskunnan hegemoninen etiikka (sosialistinen tai kapitalistinen) rakentuu kansalaisyhteiskunnassa niissä keskusteluissa, joita kansalaiset käyvät keskenään työpaikoilla, järjestöissä, työehto-sopimus-kamppailuissa, kahvipöydissä, kapakoissa jne. Medialla on tietysti keskeinen rooli.
Sixten Korkmanin kirja taloudesta ja humanismista on loistava johdatus yhteiskunnan ja ideologioiden historialliseen ja sosiologiseen ymmärtämiseen. Varsinkin, jos sen lukee kriittisin vasemmistolaisin silmin. Korkman ymmärtää, että talous on nykyaikaisten ideologioiden ytimessä. Hän ymmärtää myös, että nykyaikaisten yhteiskuntien ja niiden talousjärjestelmän luonteen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä julkisen vallan – siis demokratian – suuri rooli markkinoiden rinnalla ja pelisääntöjen rakentajana. Sitä, että sosialistinen ideologia on se humanismin muoto, johon tukeutumalla hyvinvointiyhteiskuntia rakennetaan edelleen kohti kaikille parempaa tulevaisuutta, hän ei ole ymmärtänyt (vielä).
Kalevi Suomela