En mitenkään malta olla kommentoimatta muutamalla sanalla historian tutkija Tapio Bergholmin haastattelua Maija Elonheimon tämän aamun (ke 10.2.2021) ohjelmassa Brysselin kone. Ohjelma kannattaa kaivaa esiin Ylen Areenasta. Bergholm kertoo siinä hauskan tarinan, miten hänet, hänen joutuessa olemaan muutaman hetken poissa EU-jäsenyyttä vastustaneiden sosiaalidemokraattien kokouksesta, valittiin tuon ryhmän puheenjohtajaksi. Kuka vielä muisti? En minä ainakaan.

Paljon paremmin muistan sen – kun olin osuuskaupan palveluksessa – miten Elannon pääjohtaja Ylermi Runko kohosi julkisuudessa tuon demariryhmän näkyväksi puhemieheksi. Toki hänen toimintansa Bergholmkin muistaa ja toi sen aivan asiallisesti esiin haastattelussa.

Erittäin mielenkiintoinen oli Bergholmin vastaus Maija Elonheimon kysymykseen, millä ehdoilla EU-jäsenyyttä vastustava kanta olisi voinut voittaa. Bergholm nosti vastauksessaan esiin kolme nimeä: Eero Heinäluoma, Pekka Ahmavaara ja Lauri Ihalainen. Tuo johtokolmikko sai päättäväisellä toiminnallaan aikaan sen, että SAK:n valtuusto asettui jäsenliittojensa jäsenkunnan hienoisen ei-enemmistön kannasta huolimatta kannattamaan EU-jäsenyyttä. Jos SAK olisi omaksunut ei-kannan, lopullinen kansanäänestys olisi Bergholmin mukaan voinut olla toisenlainen. Taidan tässä asiassa olla Bergholmin kanssa täysin samaa mieltä.

Elonheimo taisi kysyä myös, harmittiko Bergholmia SAK:n kanta. Hänen vastauksensa oli viisas: kaikki meni järjestödemokratian pelisääntöjen mukaan, eli mitäpä sitä harmittelemaan. Tärkeänä Berholm piti omalta osaltaan sitä, että oli saanut ollut mukana ylläpitämässä varsinkin sos.dem. -puolueen sisällä keskustelua tästä kansallisesti tärkeästä valinnasta. Asia sai tarvitsemansa valotuksen eri puolilta. Samaan hengenvetoon hän kiitteli keskustelun reiluutta sekä SAK:n että SDP:n sisällä.

Täysin odotettuna pidin niitä Maija Elonheimon kysymyksiä, jotka koskivat Bergholmin näkemystä siitä, saneliko kyllä-kannan kannatuksen talous- vai turvallisuuspolitiikka. Tätä kysymystähän on jauhettu julkisuudessa todella paljon; minun mielestäni kyllä turhaan, ja turhaa se tuntuu olleen Bergholminkin mielestä. Hän sanoi, että eihän EU ollut ainakaan silloin vielä mikään turvallisuuspoliittinen liittoutuma, vaan kysymys oli ennen kaikkea talousliitosta ja taloudesta.

Kysymysten kysymys oli se, pitäisikö Suomen nyt erota EU:sta. Tähän kysymykseen Bergholmin antama vastaus oli minusta epätyydyttävä. Hän sanoi, että se olisi kovin vaikeaa. Vastauksen voi avata niin, että se on: kyllä, mutta kun se on kovin vaikeaa. Oikea vastaus olisi mielestäni ollut: ei missään tapauksessa; nyt on kysymys yksinomaan siitä, minkälaista politiikkaa me puolueina ja valtiona edistämme Euroopan unionissa.

Haastattelu palautti mieleeni tunnelmat niiltä ajoilta, jolloin väännettiin kättä Suomen assosioitumisesta EEC-sopimukseen 1980-luvun alussa. Olin silloin ollut jo toistakymmentä vuotta Skdl:n jäsen johtuen lähinnä siitä itsenäistymisestä ja upeasta kehityksestä, joka puolueessa oli tapahtunut 60-luvulla. 1970-luku, SKP:n sisäinen riita taistolaisten kanssa ja heille Skdl:ssä jäänyt liian vahva asema harmittivat minua. Niissä olosuhteissa oli selvää, että puolueeni julkinen kanta EEC-asiaan oli kielteinen. Henkilökohtainen kantani oli kuitenkin myönteinen, siis sama kuin tasavallan presidentti Urho Kekkosella.

Poliittisesti sopimuksen aikaan saaminen vaati presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan poikkeuslailla. Niiden, jotka alkoivat pitää sitä hirmuisena poikkeamana demokratiasta, tulisi viimeistään nyt ymmärtää tämä ja nähdä metsä puilta. Minulle oli silloin pettymys, etteivät muutamat näkyvät nuoret sosiaalidemokraatit sitä ymmärtäneet, vaikka Kalevi Sorsa sen ymmärsi ja luotsasi puolueensa järkevästi poikkeuslain taakse. Oman puolueeni Skdl:nkin todellinen kanta EEC-sopimukseen näkyi poikkeuslaki-äänestyksessä, sillä sen kannattaminen merkitsi käytännössä sopimuksen hyväksymistä.

Kysymys on taloudellisen integraation historiasta. Oli loogista – ja poliittista! – että toisen maailmansodan jälkeen Euroopan integraatio alkoi taloudesta – itse asiassa hiilestä ja teräksestä. On myös ollut ja on edelleen loogista, että integraatio syvenee. Kun on kyse EU:sta puhe demokratian perusarvoista ja sosiaalisesta Euroopasta ei ole tyhjää puhetta, vaan katseen kiinnittymistä kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Nykyaikainen globaali talous – josta ei ole paluuta – on niin hirmuinen ja dynaaminen voima, että demokratian arvojen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttävät välttämättä tiivistyvää poliittista integraatiota. On tietysti oikein ja välttämätöntä, että Euroopan unioni, joka on nyt meidän kotipesämme, sitoutuu YK:n peruskirjan määrittämiin arvoihin, kansainväliseen järjestykseen ja kehitysohjelmiin, sillä perimmältään integraatiossa ei ole kysymys vain Euroopasta, vaan koko kutistuneesta maailmastamme.