Timo Vihavainen on Venäjän tutkimuksen emeritus professori Helsingin yliopistosta. Hän on kirjoittanut tuoreeseen Kanava-lehteen 6/2022 kolumnin otsikolla ”Rauhaa tarvitaan”. Kolumni on kirjoitettu ennen Vladimir Putinin ja Venäjän hallinnon päätöstä Itä-Ukrainan alueiden liittämisestä osaksi Venäjää.
Lukija jää tietysti miettimään, olisiko Vihavaisen johtopäätös nyt Putinin tuoreen päätöksen jälkeen toinen. Ehkä ei kuitenkaan olisi. Hänen valtavirta-ajattelusta rohkeasti poikkeava johtopäätöksensä kolumnissa oli seuraava: ”Näkyvin este rauhalle näyttäisi nyt olevan Ukrainan jyrkkä kanta. Heidän, jotka pyrkivät pois nykyisestä tilanteesta, ei ole mitään syytä kannattaa sen varaan rakentuvaa politiikkaa.”
Suomessa ja lännessä laajemminkin on sitouduttu hyvin voimakkaasti siihen presidentti Zelenskyn usein toistamaan kantaa, että Ukraina on valmis neuvottelemaan rauhasta vasta kun Venäjä on ajettu pois kaikilta sen Ukrainalta valloittamilta alueilta Krim mukaan lukien. Median ja yleisen mielipiteen tuki Zelenskyn kannalle on niin vahva ja hegemoninen, että Vihavaisen kolumnia voi pitää osoituksena poikkeuksellisesta kansalaisrohkeudesta. Tällaista rohkeutta kutsutaan myös nimellä civil courage.
Jos joku kuvittelee, että Vihavaisen kanta kumpuaa hänen Venäjää kohtaan tuntemastaan liiallisesta sympatiasta ja jonkinlaisesta putinismista, on taatusti väärässä. Vihavainen on kirjoittanut monia artikkeleita ja kirjojakin, joissa Putinin hallinto Venäjällä todetaan katastrofiksi. Hän yksinkertaisesti sanoo, että ”nyt on aika sammuttaa palo ajoissa. Ukraina, jonka alueella koko sota käydään, kärsii tavattomasti. Myös Venäjän menetykset inhimillisesti ja aineellisesti ovat suuret”.
Hän lisää vielä: ”Maailmassa, jossa ilmastonmuutos ja pandemiat muutenkin ovat pahasti uhanneet normaalia elämänmenoa, on Ukrainan sodan kaltainen häiriö sietämätön lisä muutenkin haavoittuvaan tilanteeseen.”
Hyvin ongelmallinen on mielestäni se Vihavaisen virke, jossa hän sanoo: ”Syyllisten etsiminen ei ole kiinnostava asia.”
Hän tarjoaa tälle virkkeelleen selitykseksi, että ”Vastuu nykyisestä tilanteesta on niin itsestään selvästi hyökkääjällä, että pohdinnat siitä, mikä sai Venäjän astumaan kansainvälisen konnan rooliin ja siinä samalla vaarantamaan oman maansa ja muidenkin turvallisuuden, voi jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi.”
Sotaan syyllisyyden merkityksessä Vihavainen on tietysti täysin oikeassa, mutta sotaan johtaneen kehityksen syiden etsiminen – ja ymmärtäminen – on kuitenkin paitsi mielestäni erittäin hyödyllistä myös äärimmäisen kiinnostavaa.
Venäjä on Neuvostoliiton tärkein seuraajavaltio ennenkaikkea siksi, että sille jäi ydinase ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys. Ne olivat ratkaisuja, jotka jättivät Venäjän kansainvälisesti katsoen valtavan velvoittavaan asemaan, mutta samalla myös erittäin vahvaan valta-asemaan. Mikä selittää sen, että Venäjälle ei ole riittänyt se vahva valta-asema, joka sille jäi, ja ne valtavat luonnonvarat, joita se voi hyödyntää vielä vahvemman aseman saavuttamiseksi rauhanomaisin keinoin?
Luulen, että selityksen löytämiseksi joudumme turvautumaan laajasti historiaan, sosiologiaan, psykologiaan ja sosiaalipsykologiaan. En ajattele, että se ymmärtämisen etsimisen, jota nyt tarvitaan, olisi rinnastettavissa kylmän sodan aikaiseen sovietologiaan. Se oli yksipuolista lännen yritystä ymmärtää arvoituksellista ja suljettua kommunistista suurvaltaa. Sen ymmärtämään pyrkivän katseen, jota nyt tarvitaan, tulee olla dialogista, mahdollisimman paljon venäläisten kanssa jaettua. Kysymys nimittäin on erittäin paljon siitä, miten venäläiset näkevät oman historiansa, mutta myös erittäin paljon siitä, miten muut näkevät, ja ovat historian saatossa nähneet, Venäjän.
Siitä, minkälaisen perinnön Neuvostoliitto on jättänyt venäläiselle itse-ymmärrykselle, käänsin suomeksi Orlando Figesin kirjan Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Siltala 2021). Figesiltä on tänä vuonna ilmestynyt uusi erittäin relevantti kirja The Story of Russia, jossa hän kaivautuu vielä paljon syvemmälle Venäjän historiaan ja mytologiaan. Erittäin valaiseva teos tässä merkityksessä on myös vasta hiljan lukemani Mark B. Smithin The Russia Anxiety – And How History Can Resolve It (Penguin Books 2019).
Me elämme maailmassa, jossa kansallisilla ja uskonnollisilla mytologioilla on paikkansa – hyvin ansaittu ja elämää rikastuttava paikkansa! – mutta meillä ei tämän päivän maailmassa ole enää varaa tehdä niistä poliittisesti nationalistisia, ksenofobisia tai fasistisia johtopäätöksiä. Kaikkien niiden tarinoiden on mahduttava rikastuttamaan sitä universaaleja ihmisoikeuksia, ihmisten ja kansojen tasa-arvoa, demokratiaa, suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta kunnioittavaa modernisaation tarinaa, jonka raamattuna voi oikein hyvin pitää YK:n peruskirjaa.
Vihavainen varoittaa: ”Ukrainan omaksuma jyrkkä non possumus-kanta . . . on monessa suhteessa kestämätön lähtökohta rauhan aikaansaamiselle”. Niinhän se on, mutta aivan samaa on sanottava Putinin Venäjän omaksumasta non possumus-asenteesta.
Non possumus on uskonnollinen fraasi, joka palautuu Rooman vallan aikaiseen katolisen kirkon historiaan. Sillä viitataan ehdottomuuteen pysyä omassa kannassaan. Käytännön elämässä rauhan aikaansaaminen edellyttää sovittelua, jota kutsutaan kyvyksi tehdä kompromisseja.