Vasemmistoliiton puoluekokous avattiin eilen Kuopion suurenmoisessa Musiikkikeskuksessa. Avajaispäivän ehdoton kohokohta oli tietysti puheenjohtaja Li Anderssonin poliittinen tilannekatsaus. Hän keskittyi vertaamaan edellisen hallituksen ja nykyisen ohjelmaa, tavoitteita ja aikaansaannoksia.
Nykyinen hallitus on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, että aivan tavattoman mittavaa saavutusten luetteloa hän ei tietenkään voinut vielä esittää. Mutta hyvästä vauhtiin pääsystä todistaa, että ministeri Anna-Kaisa Pekonen saattoi muutama päivä sitten todeta julkisuudessa, että kiky-sopimus – tai ainakin ne asiat kiky-sopimuksessa, jotka ovat tuntuneet työttömistä työnhakijoista nöyryyttäviltä – on nyt haudattu. ”Me lupasimme vaalikampanjassamme tehdä tämän, ja me olemme sen tehneet”, saattoi Andersson sanoa riemuitsevalle puoluekokousväelle.
Viime kuukausien oppositio-retoriikastaan kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo sai Andessonilta kunnollisesti siipeensä. Ansaitusti! Orpon puheissa on ollut olemattomasti substanssia ja hallituksen tekemisten aitoa arvostelua. Sitäkin enemmän niissä on ollut hallituksen epäonnistumisen ennustelua ja tulevaisuudella pelottelua. Makeat naurut Andersson kirvoitti toteamalla, että kokoomus ja persut ovat lyhyessä ajassa oppositiossa kuin kasvaneet yhteen – ja että meillä on nyt siis myös mersupersut. Termi on leikkisä, mutta asia voi olla todella vakava. Kannattaa seurata tarkoin minkälaisia muotoja kokoomuksen ”isänmaallisuus” on saamassa.
Andersson toi katsauksessaan esiin erittäin tärkeän asian todetessaan, että kun suomalaisilta on mielipidetutkimuksissa kysytty heidän arvoistaan ja toiveistaan yhteiskunnan kehittämiseksi, suurimmalla osalla ihmisiä vastaukset ovat olleet kuin suoraan Vasemmistoliiton tavoiteohjelmasta. Tutkimuksissa Vasemmistoliitto myös nähdään puolueena, joka pyrkii aidosti edistämään julistamiaan tavoitteita.
Samaan aikaan tiedämme, että Vasemmistoliittoon ja vasemmistoliittolaisiin kohdistuu edelleen – niin järjetöntä kuin se onkin – ennakkoluuloja ja epäluuloja joistakin salaisista aikeista. Samaan kategoriaan ennakkoluuloja kuulu myös se, mitä Petteri Orpo viljelee ahkerasti koskien koko nykyistä hallitusta, että se ei kykene vastuulliseen taloudenpitoon, vaan on saattamassa maata konkurssiin.
Meillä on kansakuntana paljon opettelemista. Kirjoitin edellisessä blogissani kielestä ja sanoista, joilla otamme haltuun yhteiskunnallista todellisuutta. Toistan tässä lyhyesti juttuni operatiivisen ydinajatuksen: hyvinvointiyhteiskunnan on syytä mieltää koostuvan kolmesta osasta 1) hyvinvointivaltiosta, 2) sopimus-yhteiskunnasta ja 3) kolmannesta sektorista. Hyvinvointivaltio on osa valtiota, sopimus-yhteiskunta ja kolmas sektori ovat kansalaisyhteiskuntaa. Puolueet toimivat (parhaimmillaan tietoisesti) kansalaisyhteiskunnassa. Siellä se on Vasemmistoliitonkin työmaa puoluejärjestönä.
Asetelma voi suosia meitä, mutta se on myös täynnä ennakkoluuloja. Mediatodellisuudessa eletään ongelmallista totuuden jälkeistä aikaa. Sitäkin tärkeämpää on työ ns. ruohonjuuri-tasolla tai hieman vanhahtavasti sanottuna kansan parissa. Yritän vielää muotoilla tämän viimeisen ajatukseni nykyaikaiseen muotoon ilman kansanvalistus-ajatteluun mielikuvissa liitettyä paternalismia: Tärkeää on sivistyneen keskustelukulttuurin edistäminen.
Päivän toinen ehdoton kohokohta oli Hanna Sarkkisen puheenvuoro. Hänen tehtävänään oli esitellä puoluekokouksen tärkein asiakirja eli luonnos puolueen tavoiteohjelmaksi vuosille 2020-2023. Olin tietysti lukenut sen huolellisesti niin kuin kaikki muutkin tunnolliset puoluekokousedustajat. Mielestäni se on kokonaisuudessaa todella mainio asiakirja ja Hanna Sarkkinen pani ohjelman tehtävän tyylikkäästi paikalleen toteamalla, että – vaikka se on julkinen asiakirja jo luonnoksena – se ei ole mikään poliittinen pamfletti, vaan vasemmistoliittolaisten toimijoiden kuten kunnanvaltuutettujen jne. työkalu. Hanna sanoi viisaasti, että sen esiin nostamista monista asioista voisi jokaisesta erikseen kirjoittaa pamfletin tai kolumnin tai fb-postauksen. Ja toivoi, että niin tehtäisiinkin.
Mutta Hanna puuttui myös ohjelmaan liittyvään vakavaan ongelmaan. Luonnos valmistui niin myöhään, että se ei käynyt läpi ns. kenttäkäsittelyä, toisin sanoen luonnosta ei ehditty lähettää jäsenille ja puolueosastoille niin hyvissä ajoin, että siitä olisi voitu järjestää keskustelutilaisuuksia ympäri maata.
Puolue on luoteeltaan hidas eläin, koska se koostuu monista ihmisistä (jäsenistä ja kannattajista). Nyt alkavalla puoluekokous-kaudella vastaavaa ei saa enää tapahtua. Puoluedemokratia on sitä, että kaikki osallistuvat (tai ainakin sitä, että kaikilla on mahdollisuus osallistua) puolueen kaikkien poliittisten linjausten tekemiseen. Se on mahdollista vain, jos valmistelu aloitetaan aina aikaisin ja keskusteluille annetaan paljon aikaa. Demokratiassa on tietysti aina – ja tulee olla – ns. kontrolliaspekti. Valitsijat valvovat valittuja. Sitä ei kuitenkaan kannata korostaa liikaa. Oleellisempaa on, että puoluedemokratia on jatkuvaa oppimisprosessia. Se tapahtuu keskustellen. Se on itse asiassa ainoa keino, jolla kansalaisyhteiskunta tulee tietoiseksi itsestää.
Ensimmäisen kokouspäivän jälkeen minulla on tunne, että puolue on hyvässä kurssissa.