Helsingin Sanomien taloussivulla (A32) on tänään vasemmiston arvojen näkökulmasta todella upea artikkeli. Se on Jukka-Pekka Raesten tekemä Emmanuel Saezin haastattelu: Tuloerojen kasvu uhkaa hyvinvointivaltiota.

Emmanuel Saez on eriarvoisuustutkija, joka on saanut Wihurin 150 000 euron suuruisen kansainvälisen palkinnon vuonna 2023 ja on näinä päivinä osallistunut Helsingissä järjestettyyn seminaariin ja taloustieteilijöiden kesäkurssiin. Hesarin lisäksi onnittelut on siis osoitettava erityisesti Wihurin rahastolle.

Kertooko Saez haastattelussa jotakin, jota valppaat vasemmistolaiset eivät ole tietäneet jo vuosikymmeniä sitten neoliberalismiin kohdistuneen kritiikin alettua? Ei oikeastaan, mutta juttu on erittäin lukukelpoinen. Se sanoo napakasti kritiikin näkökulmasta oleelliset asiat ja tietyllä tavalla myös päivittää sen.

Muutama sitaatti: ”Nykyisin miljardöörien on helppo suunnitella verotuksensa niin, etteivät he juurikaan maksa veroja.”, ”Samaan aikaan teknologinen murros tekee maailman rikkaimmista ihmisistä käsittämättömän rikkaita.”, ”Länsimaissa eriarvoisuuden kasvu on ollut historiallisen suurta 44 vuotta,”.

Uusliberalismin alku on hyvä sijoittaa vuoteen 1980 ja nimiin Ronald Reagan sekä Margaret Thatcher ja juuri niin Saez tekee. ”Thatcher on … keskeinen vaikuttaja siinä neoliberalistisessa poliittisessa ajattelussa, jossa hyvinvointivaltion kokoa ja verotuksen roolia haluttiin aktiivisesti vähentää. Aate kasvoi kansainväliseksi liikkeeksi.”

Yhdysvalloissa asuva tutkija viittaa luontevasti kehitykseen Yhdysvalloissa, jossa väestön ”köyhimmän puolikkaan hintojen noususta eli inflaatiosta putsatut reaalitulot ovat pysyneet 1980-luvulta yli neljäkymmentä vuotta käytännöllisesti katsoen lähes samoina . . . Samaan aikaan aikaan huipputuloisten reaalitulot kaksinkertaistuivat.”

Raeste toteaa, että Saez tunnetaan korkeiden marginaaliverojen ja progressiivisen verotuksen puolestapuhujana, ja edelleen, että ”Saez näkee yhtenä huolena sen, että rikkaat eivät ehkä kohta enää halua osallistua yhteiskunnan rahoittamiseen, jos he eivät enää itse käytä hyvinvointivaltion palveluja.”

Kansantalouden kokonaiskuvassa on hyvä ymmärtää, että eriarvoisuuden kasvu ei johdu vain verotuksesta tai ylimpien tuloluokkien verotuksen puutteesta ja tulonsiirroista, vaan mitä suurimmassa määrin myös palkkojen kehityksestä eli työmarkkina-politiikasta.

Asian ymmärtämistä helpottaa, jos näkee hyvinvointiyhteiskunnan koostuvan kahdesta osasta. Ensinnäkin hyvinvointivaltiosta, joka on lakisääteisten ja verovaroin kustannettujen hyvinvointi-instituutioiden muodostama kokonaisuus. Siihen on ehdottomasti luettava myös joustava veropolitiikka (koska tavanomaisessa poliittisessa keskustelussa olemassa oleva verojärjestelmä ymmärretään herkästi siksi kustannusten rajaksi, mihin asti hyvinvointi-instituutioita voidaan kehittää).

Toinen hyvinvointiyhteiskunnan elementti on valtion ulkopuolinen kansalaisyhteiskunta, jossa tehdään työmarkkina-sopimukset. Tätä toista elementtiä voidaan siis kutsua myös sopimus-yhteiskunnaksi.

Vasemmistolainen taloudellis-yhteiskunnallinen ajattelu lähtee siitä, että kaikki arvo luodaan tuotantoprosesseissa. Mitä monimutkaisemmiksi yhteiskunnat ovat rakentuneet ja mitä tuottavammaksi ne teknologiat, johon erilaisissa tuotantoprosesseissa turvaudutaan, sitä hankalampaa on sanoa meritokraattisin perustein, mikä on kunkin tuotanoprosessiin osallistujan oikeudenmukainen osuus tuotetusta arvosta. Turvallinen vasemmistolainen ajattelu lähteekin siitä, että kaikki ihmiset eivät ole vain oikeudellisesti samanarvoisia, vaan myös sosiaalisesti ja taloudellisesti samanarvoisia.

Vanha sääty-yhteiskuntien oikeudenmukaisuus-käsitys ei tietenkään hyväksy tuota vasemmistolaista ajattelutapaa, muttei sitä hyväksy myöskään se uudempi meritokraattinen ajattelutapa, jonka voi katsoa syntyneen teollisen vallankumouksen ja liberalismin myötä. Uusliberalismi on ollut ja on ollut ikäänkuin protesti sille vasemmistolaisen yhteiskuntamoraalin hegemonialle, joka vallitsi kolme/neljä vuosikymmentä toisen maailmansodan jälkeen, ja siis paluulle entisten hierarkioiden pitämiseen legitiimeinä.

Raeste kirjoittaa, että ”hyvinvointivaltion asemaa Saez pitää vielä varsin vahvana, vaikka tummia pilviä on jo kerääntynyt taivaalle”, ”Olen huolissani varallisuuden keskittymisestä. Se voi vahingoittaa meitä pitkällä tähtäimellä.” Minun arvioni mukaan se vahingoittaa jo nyt suuresti.

Haastateltava toteaa, että eriarvoisuuden kasvun lisäksi ihmiskunnalla on muitakin suuria kysymyksiä ratkaistavanaan, kuten ilmastonmuutoksen torjunta. Samaan haasteiden kenttään on tietysti lisättävä myös luontokato, joka on kiinteässä yhteydessä ilmastonmuutokseen.

Kokonaisvaltaisessa vasemmistolaisessa skenaariossa kenenkään maapallolla ei tarvitsisi olla huolissaan siitä, että hänen pitää luopua jostakin. Kysymys on kehityksen kokonaisvaltaisesta hallinnasta. Ihmiskunta on varsinkin viime vuosikymmeninä kehittänyt käyttöönsä teknologioita, jotka mahdollistavat ennennäkemättömän tuottavuuden. Kaikkien ihmisten eläminen hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole enää teknologinen kysymys, vaan poliittinen kysymys.

Ennen kaikkea nyt on kyettävä näkemään oleellinen ja katsomaan kauas eteenpäin. Maailman voi saattaa lohduttomiin vaikeuksiin meritokraattinen ripustautuminen uusliberalismin ajatustapoihin. Vielä vaarallisempia ovat etno-nationalistiset ennakkoluulot.