Jyrki Kataisen hallitusten aikana tuli tavaksi puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Varsinkin Katainen itse käytti mielellään ja ahkerasti tätä käsitettä. Vasemmalla sitä tapaa monet karsastivat. Siihen arveltiin sisältyvän hyvinvointivaltion väheksymistä ja alas ajoa, ainakin pyrkimystä sen takaamien palvelujen yksityistämiseen.
Arvelut Kataisen intentioista saattoivat olla oikeita, mutta siltikin vasemmiston ehkä kannattaa toivottaa hyvinvointiyhteiskunnan käsite tervetulleeksi. Kysymys on silloin siitä, miten sanan sisältö määritellään. Vasemmalla on mielellään toistettu, että kaksi sen arvokkainta yhteiskunnallista saavutusta ovat hyvinvointivaltio ja sopimusyhteiskunta. Kun hyvinvointivaltio viittaa parlamentin kautta lainsäädännöllä luotuun järjestelmään, viittaa sopimusyhteiskunnan käsite siihen yhteiskunnalliseen edistykseen, joka on saavutettu ja uusitaan työmarkkinajärjestöjen sopimuskäytännön avulla.
Vasemmalla voidaan siis perustellusti ajatella, että oikea tapa määritellä hyvinvointiyhteiskunnan käsite on ymmärtää se yleiskäsitteeksi, joka kattaa sekä hyvinvointivaltion että sopimusyhteiskunnan. Itse olen omaksunut tämän tavan.
Hyvinvointiyhteiskunnan käsite on siinäkin mielessä tarkoituksenmukainen, että siihen voidaan sisällyttää myös koulutusvaltion käsite, joka ei useimpien ihmisten mielikuvissa sisälly automaattisesti hyvinvointivaltion käsitteeseen. Viimeksi mainitunhan useimmat taitavat ymmärtää vain sosiaaliturvavaltioksi. Hyvinvointiyhteiskunnan käsitteeseen voidaan vaivattomasti sisällyttää myös talouselämää ja ihmisten arkea monipuolisesti palveleva toimiva infrastruktuuri.
Vihdoin – ja tämä on ajatuksellisesti kaikkein uskaliainta – hyvinvointiyhteiskunnan käsite voidaan ymmärtää kokonaisvaltaiseksi, holistiseksi, käsitteeksi, johon sisältyy yleisesti tunnustettu normatiivinen intentio ylläpitää (tai tavoitella, tai lisätä) kaikkien ihmisten tasa-arvoista hyvinvointia. Tällöin myös esimerkiksi sellaiset lainsäädännön alueet kuin kuluttajansuoja tai työterveys ja -turvallisuus asettuvat automaattisesti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen perspektiiviin.
Hyvinvointiyhteiskunta on siis jotakin sellaista, josta demokraattisen valtion kansalaisten voi ajatella olevan suurin piirtein yhtä mieltä. Miksi sitten kuitenkin on mielipide-eroja?
Klassisen liberalismin poliittinen taloustiede (political economy) lähti filosofisesti siitä, että kaiken arvon lähde on työ. Se myös ymmärsi, että kaikki aineellinen tuotantopääoma (kiinteistöt, koneet, laitteet) on esineellistynyttä työtä. Se kuitenkin lähti yksioikoisesti siitä, että yrittäjän (joka samalla oli pääomittaja eli kapitalisti) säästäväisyys, ahkeruus ja organisatorinen kyvykkyys oikeuttavat sen, että yrityksen koko tuotto kuuluu lähtökohtaisesti hänelle. Ostamastaan vieraasta työstä hän maksaa markkinahinnan. Tämän päivän uusliberalismi on ollut yhteiskuntamoraalin opillista paluuta näihin varhaisen liberalismin katsomuksiin.
Verotus oli tässä ajattelussa sekä pääomatulon että palkkatulon saajien maksua valtiolle lähinnä sen tarjoamista turvallisuuspalveluista (oikeusjärjestelmä, tuomioistuimet, poliisi, armeija). Demokratian laajentamisen vaatimukset pyörivätkin pitkään juuri verotuksen ympärillä tyyliin No taxation without representation!, eli verotus edellyttää veronmaksajan äänivaltaa.
Kahdensadan vuoden kehityksen jälkeen kaikki näyttää täysin toisenlaiselta. Vai näyttääko?
Annetaanpa ajatusten lentää vapaasti
Vasemmistolainen ajattelu ei koskaan kiistänyt sitä liberaalia lähtökohtaa, että kaikki arvo luodaan työn avulla. Päinvastoin, esimerkiksi Marxin ajattelulle se muodosti perustan. Marxin abstrahoimassa arvon luomisen prosessissa oli kaksi osapuolta: työläinen ja kapitalisti. Vallinneesta liberalismista poiketen hän näki, että kaikki luotu arvo kuuluu lähtökohtaisesti työn tekijöille, ei kapitalistille. Tästä lähtökohdasta seurasi sitten loogisesti vaatimus kaikkien tuotantovälineiden ottamisesta yhteiskunnan haltuun.
Tässä lyhyessä esseessä täytyy kokonaan sivuuttaa se harmi, joka vasemmistolaiselle ajattelulle on aiheutunut siitä historiallisesta oikosulusta, että yhteiskunnallisen omistuksen idea pelkistyi (totalitaarisen poliisi-) valtion omistusoikeudeksi. Mutta ehkä vasemmisto on muutenkin katsonut arvon luomisen tapahtumaa liian kapeasta näkökulmasta.
Itse asiassa jokaisessa arvon luomisen prosessissa on läsnä kolme – eikä siis vain kaksi – osapuolta: työ, pääoma ja julkinen valta. Miksi on perusteltua nähdä, että myös julkinen valta on aina osapuoli? Siksi, että se on tarjonnut ja tarjoaa sekä tiedollisen ja taidollisen että fyysisen ja hallinnollisen infrastruktuurin, joka on välttämätön jokaisessa nykyaikaisessa tuotantoprosessissa. Kun tämän ymmärtää, on helppo pitää sinänsä legitiiminä – ja samasta perusteesta lähtien – sekä työntekijöiden palkkoja ja sijoittajien osinkoja että julkisen vallan keräämiä veroja.
Eettiseksi – ja poliittiseksi – kysymykseksi nousee näin ajatellen se, mikä on oikeudenmukainen jako näiden eri tulolajien ja tulonsaajien kesken.
Yksi summittainen lähtökohta kysymyksen pohdiskelussa voisi olla vanha kansanviisaus, jonka mukaan ”työmies on aina palkkansa ansainnut”. Voi siis olla, että työmarkkinoilla sovitut palkat ovat jotakuinkin oikein joitakin matalapalkka-aloja lukuunottamatta. Se, että kaikki yritystoiminta on kapitalistista riistoa, on sensijaan varmasti väärinkäsitys. Erittäin useat, ehkä useimmat, yrityksen sinnittelevät juuri ja juuri kannattavuuden rajoilla. Vakiintunut pk-yritystoiminta ei yleensä ole sijoittajille kultakaivos.
Suuria voittoja tekevät suuryritykset, jotka ovat saavuttaneet monopoli- tai oligopoliaseman. Sitä ylläpidetään yleensä valtavilla mainos- ja markkinointiponnisteluilla. Toinen tie suuriin voittoihin ovat innovaatiot. Niillä kerätään valtavia voittoja ennen kuin kilpailijat tulevat apajille saadakseen osan kakusta, mutta samalla myös välttämättä kaventavat voittojen saamisen mahdollisuutta.
Jos kapitalismi määritellään sellaiseksi kulttuuriksi, joka suosii kohtuuttomasti pääomatuloja palkkatulojen ja julkisen vallan hyvinvointipalvelujen kustannuksella, suuret voitot ja niistä jaettavat suuret osingot ovat kapitalistinen ongelma.
Veroilla on periaatteessa kaksi tarkoitusta. Tärkein on tietysti julkisen vallan palvelujen rahoitus. Toiseksi tärkein – mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta aivan välttämätön – on kansalaisten tulonjaon tasaaminen (mihin osaltaan pyritään myös sosiaalipoliittisilla tulonsiirroilla). Jotakuinkin yksimielisiä aletaan nykyisin olla sivistysmaissa siitä, että ainakin kaikkein pahin köyhyys on poistettava. Siitä ei vielä vallitse konsensusta, että kohtuuton vauraus ja kohtuuttomat tulot ovat moraalittomia. Siihen suuntaan ajatukset ovat kuitenkin kehittymässä.
Meritokratia on yhteiskunta, joka palkitsee ihmisiä heidän ansioidensa mukaisesti. Juuri meritokraattiset ajatukset saattavatkin kyseenalaiseksi valtavat pääomatulot. Ne ovat ansaitsemattomia ja näyttävät siksi – ainakin kovin suurina – moraalittomilta. Mutta edes palkkatulojen osalta meritokraattinen ansainnan etiikka ei ole ongelmatonta, sillä minkä tahansa työn kohdalla voi aina kysyä, mikä on sen todellinen osuus ja merkitys tuotetun arvon aikaansaamisessa. Erityisen kiusallisia ovat sellaiset kysymykset, joissa ihmetellään voiko jonkun ihmisen työ todella olla kymmenen, sata tai tuhat kertaa arvokkaampaa kuin tavallisen duunarin.
Demokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa nämä olisivat viime kädessä poliittisia kysymyksiä – toisin sanoen ne ymmärrettäisiin poliittisiksi kysymyksiksi – joihin ihmiset ottavat kantaa kansalaisina.