Istuin iltaa seurueessa, jossa keskusteluun nousi Tytti Tuppuraisen lausahdus eduskunnassa: ”Tässä salissa ei ole yhtään sosialistia, täällä on vain sosiaalidemokraatteja”. Sitaatti on ehkä epätarkka, mutta hänen ajatuksensa se välittänee täysin oikein. Tuppurainen halusi, sen jälkeen kun joku salin oikealta laidalta oli kutsunut hänen puoluelaisiaan sosialisteiksi, oikaista mahdollisimman painokkaasti: me emme ole sosialisteja, me olemme sosiaalidemokraatteja.
Onko tässä asiassa olemassa jokin totuus?
Tuppuraisen puolue SDP on Sosialistisen internationaalin jäsenjärjestö. SI on sosiaalidemokraattisten puolueiden vuonna 1951 perustettu yhteistyöjärjestö. Sen puheenjohtaja oli vuosina 1976-1992 Willy Brandt, jonka puheenjohtajakaudella järjestön pääsihteerinä oli suomalainen Pentti Väänänen vuodet 1983-1989.
Kalevi Sorsa sai aikanaan mainetta ja kansainvälistä kuuluisuutta SI:n aseidenriisunta-työryhmän puheenjohtajana. Hän oli myös järjestön varapuheenjohtaja ja nimitettiin sen kunniapuheejohtajaksi vuonna 1996. SI on vuosina 1889-1916 toimineen Toisen internationaalin seuraaja-järjestö.
Tällä perusteella Tytti Tuppurainen näyttäisi siis olevan aivan väärässä, ja hänen puoluelaisiaan on siis täysin oikein kutsua sosialisteiksi. Mutta, mutta. . . .
Kun se ääni salin oikealta laidalta, josta Tytti Tuppurainen provosoitui, kutsui sosiaalidemokraatteja sosialisteiksi, se tiesi osuvansa arkaan kohtaan. Suomen naapurimaan nimi on ollut Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto (SNTL). Kylmän sodan ideologisen väittelyn tuoksinassa sen taholta julistettiin toistuvasti: ”Niin tai näin, mutta me edustamme joka tapauksessa ainoaa olemassa olevaa sosialismia”
Se oli vastaus niille SI:n jäsenpuolueista ja muualtakin kuuluneille äänille, jotka halusivat kiistää Neuvostoliiton ja sen marxismi-leninismin yksinoikeuden (tai jopa minkäänlaisen oikeuden) sosialismin käsitteeseen. Koko kylmän sodan ajan sosialismi-käsitteen merkitys oli yksi ideologisen taistelun ja kädenväännön teemoista.
Suomi ei ollut ainoa länsimaa (tässä siis merkityksessä markkinatalous-maa), jossa ihmisten ymmärryksistä käyty taistelu marxismi-leninismiä vastaan sosialismin käsitteestä hävittiin. Suomessa häviö oli kuitenkin poikkeuksellisen perusteellinen. Meillä oikeus sosialismin käsitteeseen luovutettiin liki sovinnolla Neuvostoliitolle ja marxismi-leninismille. SDP:ssä se ilmeni käytännössä vuosikymmeniä SI-kytkennän häpeilemisenä ja varsinkin sosialismi-sanan piilottelemisena julkisuudelta. Skdl:ssä sosialismin käsitteen annettiin olla SKP:n yksinoikeus aina siihen asti kunnes vuonna 1970 perustettiin Skdl:n sosialistien valtuuskunta.
Huvittavan lisäpiirteen tähän tuo SDP:n jäsenistön keskuudessa monia vuosia käyty sosiaalidemokratia-sanan kirjoitusasua koskeva kiistely yksi-vai-kaksi-aata.
Kieliopillisesti virheellinen kirjoitusmuoto sosialidemokratia yhdellä a:lla lienee omaksuttu Forssan kokouksen aikoihin siinä vilpittömässä tarkoituksessa, että se viittaisi sosialismiin. Näin haluttiin siitä huolimatta, vaikka veljespuolueiden nimissä Saksassa ja Ruotsissa sanojen sozial ja social suomenkielinen vastine on yksiselitteisesti sosiaali, eikä toisaalta veljespuolueilla ollut ollut vaikeuksia identifioitua sosialismin kannattajiksi ja edistäjiksi puolueidensa nimistä huolimatta.
Voisipa melkein toivoa, että Tytti Tuppuraisen provosoituminen saisi SDP:ssä aikaan keskustelun, jonka seurauksena puolueen nimi oikaistaisiin kieliopillisesti oikeaan muotoon. Asialla on sikäli yleisempää merkitystä, että sellaista sanaa ja asiaa kuin sosialidemokratia ei voi olla olemassa kenellekään suomen oikeinkirjoituksesta huolta pitävälle kirjoittajalle.
Keskustelu SDP:n kirjoitusasun revisiosta johtaisi kuitenkin väistämättä myös syvällisempään puolueen – itse asiassa kaikkien vasemmistopuolueiden – identiteettiä ja ideologiaa koskevaan keskusteluun; ja sehän olisi vain hyvä asia. Tässä tuon problematiikan avaamiseen ei ole mahdollisuuksia kuin pinnallisesti. Siispä vain joitakin huomautuksia:
On totta, että Marxin yhteiskunta-teoreettinen ja yhteiskuntapoliittinen ajattelu huipentui pääomien (siis kapitaalin) omistamisen roolin avaamiseen luokkayhteiskuntien kehittymisessä. Se oli kaikkine puutteineenkin mestarillista sosiologiaa, joka on jättänyt pysyvän jäljen kaikkeen vähänkin järkevään yhteiskunta- analyysiin ja -teoriaan.
Samalla asialla oli ollut jo ennen häntä joukko varhaisia sosialisteja. Heillä oli erilaisia ideoita ja erilaisia visioita kapitalismin, siis pääomien omistuksen antaman kohtuuttoman yhteiskunnallisen vallan ja sen aikaansaaman vinon yhteiskunnallisen kehityksen oikaisemisesta.
Voidaan sanoa, että kysymys oli liberalismin kritiikistä; voidaan myös sanoa että se täsmentyi kapitalismi-kritiikiksi. Sosialistit jakoivat liberalismin perusarvot vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus, mutta ymmärsivät, että kehittyvissä teollisissa yhteiskunnissa työn ja pääoman välille kehittyy syvenevä ristiriita. Ellei asialle tehdä jotakin, kehittyy varsin ikävää kapitalismia, jolla he siis tarkoittivat pääoman omistajien kohtuutonta yhteiskunnallista valtaa. In statu nascendi, eli syntymänsä hetkellä 1800-luvun alussa, sosialismi oli siis ennen kaikkea kapitalismi-kritiikkiä.
1900-luvulla kapitalismin suitsimiseksi kehittyi kaksi strategiaa, kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen. Kaavamaisesti ja tiivistetysti voidaan nähdä, että vuosisadan alkupuolella sosiaalidemokraatitkin tavoittelivat oppi-isänsä Karl Kautskyn ajatusten mukaisesti ns. sosialistista yhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet olisivat valtion omistuksessa. Kun ”sosialistinen” vallankumous oli tapahtunut Venäjällä vuonna 1917 poliittisen diktatuurin keinoin, ja ryhtynyt hallitsemaan maata, se sai pian useimmat sosialistit Venäjän ulkopuolella epäilemään ja kyseenalaistamaan venäläisen strategian – ja sen aikaansaaman yhteiskunnan tavoiteltavuuden.
Toisen maailmansodan jälkeen maailma ajautui kylmän sodan rautahäkkiin. Sitä olivat edistäneet Neuvostoliiton suorittama Itä-Euroopan miehitys ja alueen kaikkien valtioiden pakottaminen NL:n liittolaisiksi sekä Kiinassa tapahtunut ”sosialistinen” vallankumous.
Maailma jakautui ”sosialistiseen” eli siis kommunistien hallitsemaan ja ”kapitalistiseen” eli siis markkinatalouden ja demokratian nimiin vannovaan maailmaan. Kapitalistisen maailman laidoilla oli kuitenkin paljon (kehitys)maita, joissa ei ollut demokratiaa, vaan joissa hallinnosta vastasi USA:n tai jonkun entisen siirtomaa-isännän asettama nukkehallitus.
Kylmän sodan aikana etäännyttiin kauaksi kapitalismin ja sosialismin käsitteiden alkuperäisistä, sosialistisen liikkeen sisällä syntyneistä, merkityksistä. Varsinkin maailman sosialistisella liikkeellä on nyt mielestäni erittäin suuri intressi palata sanojen alkuperäisiin merkityksiin.
Jos niin tehdään, niin kapitalismilla ei voida tarkoittaa enää ns. vapaata maailmaa, jossa vannotaan demokratian ja markkina-talouden nimiin, vaan kapitalismi alkaa vasemmiston retoriikassa tarkoittaa yksiselitteisesti vain pääoman omistajien kohtuutonta yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.
Jos niin tehtäisiin, niin sosialismi alettaisiin ymmärtää ideologiaksi, ei siis miksikään yhteiskunnan tulevaksi tilaksi eikä etenkään tietyksi talousjärjestelmäksi. Sosialismilla alettaisiin siksi tarkoittaa vasemmiston retoriikassa 1) klassista kapitalismi-kritiikkiä, 2) perinteistä sosialistista liikettä ja 3) hyvinvointi-yhteiskunnan rakentamisen perustana olevia arvoja. Luultavasti melko pian sosialismin ideologiaan sisällytettäisiin 4) kaikkien alistavien ja sortavien sosiaalisten suhteiden tuomitseminen ja 5) pyrkimys koko maailman kehityksen eko-sosiaaliseen mieltämiseen.