Ukrainan ymmärtäminen on haaste

Olin eilen julkistamistilaissuudessa, jossa Timo Hellenberg ja Nina Leinonen esittelivät uuden kirjansa Ukrainasta¹. Molemmat tuntevat Ukrainaa paljon enemmän kuin useimmat suomalaiset. Timo Hellenberg työskenteli ja asui Kiovassa neljä vuotta suurlähettiläspuolisonsa kanssa. Nina Leinonen työskentelee Iltalehdessä ja on seurannut kiinteästi Itä-Ukrainan kriisiä keväästä 2014 alkaen.

En ole ehtinyt lukea kirjaa kokonaisuudessaan. Silti tekee mieli suositella sitä jo kirjan antaman ennakkovaikutelman ja aiheen tavattoman ajankohtaisuuden vuoksi. Kirjan nimi ”Silminnäkijät” kertoo, että kysymys on paikan päällä tehdystä havainnoinnista ja keskusteluista paikallisten ihmisten kanssa. Molemmat tekijät ovat tietysti myös perehtyneet paljon siihen, mitä Ukrainan tapahtumista on kirjoitettu sanomalehdissä ja tutkimuskirjallisuudessa. Kysymys siis ei ole turistien, vaan asiantuntijoiden raportoinnista.

Hellenberg muistelee, mitä ajatteli Ukrainasta ennen vuoden 2011 marraskuuta, jolloin muutto Kiovaan tapahtui. ”Ukrainalla oli mielestäni kaikki edellytykset menestyä.” Sillä oli valtavat mustan mullan pellot, suotuisat sääolot, koulutettua työvoimaa ja mahtavat luonnonvarat. Hän oli lukenut tuoreita asiantuntijaorganisaatioiden lausuntoja, joiden mukaan Ukraina oli yksi lupaavimmista kehittyvistä talouksista. Sijainti Euroopan ja Venäjän välissä tarjosi suuria mahdollisuuksia molempiin suuntiin.

”Ukraina ei kuitenkaan ole valitettavasti kyennyt hyödyntämään luonnonvarojaan ja rikkauksiaan. Korruptio, vallan keskittäminen ja yritysten painostaminen veivät Ukrainan sivuraiteelle sekä politiikassa että taloudessa.” Tämä on Ukrainan tragedian ydin. Maa oli aikanaan neuvostotasavalloista toiseksi suurin. Se on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja väkiluvultaan Euroopan seitsemänneksi suurin maa. Siitä ei tietenkään voinut kehittyä samanlainen pelaaja kansainvälisessä politiikassa, jollainen Venäjästä on muodostunut. Siitä tuli kuitenkin samanlainen oligarkkien temmellyskenttä kuin Venäjästä.

Ja juuri siinä tuntuu Hellenbergin mukaan olevan Ukrainan tragedian syvin selitys. Väestö on syvästi jakautunut toisaalta tavalliseen kansaan köyhineen ja keskiluokkineen ja toisaalta superrikkaiden luokkaan. Nämä kaksi väestöryhmää elävät erilaisissa todellisuuksissa. Rikkaat aidatuissa asunnoissaan, loistoautoissaan ja vartioiduissa toimistoissaan. Heillä ei ole mitään kosketusta tavalliseen kansaan ja päinvastoin.

Puoluejärjestelmä ja sen myötä demokratian kehitys on jäänyt alkutekijöihinsä. Puolueet ovat etupäässä rikkaiden liikemiesten ympärille rahan avulla muodostettuja valtiollisen vallan tavoittelun organisaatioita. Valtiovaltaa käytetään häikäilemättömästi suuryritysten tukemiseen ja kilpailijoiden kampittamiseen. Hellenberg sanoo aluksi hieman hämmästelleensä, miten kansanedustajat, joilla on melko vaatimaton palkka, asuvat loistoasunnoissa ja kuljetuttavat itseään loistoautoilla, joissa on palkattu kuljettaja. Sitten hän ymmärsi, että se on vain yksi korruption ilmenemismuodoista.

Presidentti Janukovytsin kaatumisen jälkeen paljastui, minkälaisen omaisuuden hän oli kerännyt virassa itselleen: mm. useita loistohuviloita, joiden hankkimiseen virasta saatu palkka ei olisi mitenkään riittänyt. Kun mielenosoitukset, jotka sitten johtivat presidentin kaatumiseen, alkoivat Kievin Maidanin aukiolla, maailman – ja Suomenkin – lehdistö raportoi sinänsä oikein, että ne olivat protesti sitä vastaan, että Janukovyts jätti allekirjoittamatta EU:n kanssa nevotellun assosiaatiosopimuksen. Useimmilta taisi jäädä ymmärtämättä, että protestoijat eivät olleet niinkään lännen puolella ja Venäjää vastaan, vaan heidän silmissään väikkyi taloudellisesta ja poliittisesta korruptiosta vapaa oikeusvaltio, joka takaisi Ukrainan kehityksen vähitellen jollakin tavoin samanlaiseksi maaksi, jollaisia ovat EU:n vanhat jäsenvaltiot.

Nyt, Hellenberg toteaa, ”reilut kaksi vuotta viimeisen kansannousun jälkeen ilmassa on sellainen tunnelma, että jos vallanpitäjät eivät pysty vakauttamaan maan sekavaa sisäpolitiikkaa, luomaan vakaita instituutioita ja hillitsemään sisään rakennettua sulle-mulle-politiikkaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla, arvokkuuden vallankumous ei jää Ukrainan historian viimeiseksi”.

Maidanin ”arvokkuuden vallankumous” vuonna 2013 johti presidentti Janukovytsin kaatumiseen, mutta se johti myös Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Ne ovat tehneet Ukrainasta kansainvälisen politiikan polttopisteen, jossa käytävää sotaa on yritetty turhaan sovitella jo kahdessa Minskin kokouksessa.

Muutamat vanhemman polven korkean tason valtiomiehet ja neuvonantajat, mm. Henry Kissinger, ovat suositelleet Ukrainalle Suomen mallia, ajatellen luultavasti sekä kielilainsäädäntöämme että Ahvenanmaan itsehallintoa, mutta myös kykyämme ylläpitää (kylmän sodan aikana) hyviä suhteita sekä itään että länteen. Näihin suosituksiin on helppo yhtyä, mutta samalla on syytä ymmärtää kuinka tuskallinen ukrainalaisten tie tulee olemaan.

Maa on jakautunut ja käy sisällissotaa. Siellä on kehittynyt kaksi isänmaallisuutta, toinen on ukrainalainen, toinen venäläinen. Kumpaakin ollaan valmiita puolustamaan asein. Meidän sivullisten on varmasti jossakin määrin oikein ajatella, että jos vain Putin tyytyisi noudattamaan kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä, niin sitten… Itse ajattelen, että ukrainalaisten ilmeisesti varsin suurta enemmistöä edustava Poroshenkon hallitus on sittenkin avainasemassa. On kysymys sen kyvystä rakentaa luotettavia poliittisia instituutioita ja oikeusvaltiota; ja sen kyvystä hyväksyä monikulttuurisuus Ukrainan demokratian perustaksi.

Nina Leinonenkin tekee loppusanoissaan hyviä huomioita. ”Korruptio ei ole kadonnut mihinkään. Maata hallitsee pieni eliitti.” ”Suurena kolauksena tuli Iso-Britannian Brexit. Kovin moni ei ole esittänyt, mitä se tarkoittaa Ukrainalle.” Viime vuosina Euroopasta ja EU:sta on puhuttu paljon arvoyhteisönä. Se Euroopan unionissa olisikin parasta, jos se todella eläisi arvojensa mukaisesti. Brexit ei ilmentänyt brittiäänestäjien enemmistön valmiutta rakentaa ja syventää Euroopan unionia demokraattisena arvoyhteisönä. Se ilmensi ahdaskatseista nationalismia.

Hellenbergi ja Leinonen ovat molemmat hyviä kirjoittajia. Heidän tekstinsä ovat ihmisläheisiä ja lämpimiä tapausten ja tilanteiden kuvauksia. Kirjaa on helppo lukea. Mutta kirja herättää myös hyvin syvällisiä ajatuksia ja kysymyksiä, ei vain verta vuotavan Ukrainan vaan koko Euroopan tulevaisuudesta.