Tämän päivän Helsingin Sanomia on syytä onnitella! Lehti on tehnyt koko aukeaman jutun koulujen uskonnon opetuksesta, josta useimmat ihmiset ovat olleet jo pitkään sitä mieltä, että se kaipaa täysremontin.

Samalla aihe on kuitenkin äärimmäisen vaikea. Vaikeaksi asian tekee se, että kansasta edelleen noin 80 % kuuluu jompaankumpaan kansankirkkoon. Ne molemmat ovat ylen tyytyväisiä koululaitoksessamme omaksuttuun ”oman uskonnon” opetuksen malliin. Kansan enemmistön ja kirkon ajattelutapojen välillä on siis ristiriita.

HeSan jutussa päähaastateltu on Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan uskonnon opetuksen professori Arto Kallioniemi. Hän sanoo, että ”malli, jossa lapset jaetaan eri luokkiin uskonnon perusteella, ei ole tätä päivää”.

Kouluissa sovellettava ”oman uskonnon” malli on äärimmäisen falski. Jokainen saa vapaasti valita tavanomaisen (siis evankelis-luterilaisen) uskonnon opetuksen, mitä tosin puolustellaan sillä, että opetus ei ole tunnustuksellista, vaan tarjoaa vain neutraalia tietoa.

”Oma uskonto” tarkoittaa vanhempien uskontoa. Kouluille on annettu vallitsevan mallin mukaisesti tehtäväksi järjestää tässä mielessä ”oman uskonnon” opetusta mistä tahansa uskonnosta, jos sitä haluavia on vähintään kolme oppilasta.

”Oman uskonnon” mallissa myös elämänkatsomustieto (et) – joka on ollut valittavissa jo muutaman vuosikymmenen ajan – rinnastetaan ”omaan” uskontoon. Siihen ohjataan siis oppilaat, joiden vanhemmat eivät kuulu ev.lut. Kirkkoon. Elämänkatsomustietoon voivat kuitenkin osallistua myös sellaiset oppilaat, joiden varsinaista ”oman uskonnon” opetusta ei ole tarjolla.

Nuo ovat peräti falskeja järjestelyjä. Falskeinta on tietysti, että ”oma uskonto” on itse asiassa vanhempien uskonto. On yleisessä tiedossa, että kouluissa on paljon oppilaita, joiden vanhemmat kuuluvat ev.lut. kirkkoon, ja jotka tästä ”omasta uskonnostaan” huolimatta eivät haluasi osallistua uskonnon opetukseen, vaan haluaisivat mieluummin osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen.

Tällaisten oppilaiden määrä on on tietysti suurempi lukiossa kuin peruskoulussa. Ihminen alkaa juuri lukioikäisenä pohtia elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Jos koti ei ole kovin uskonnollinen, nuori saattaa miettiä, miksi ihmeessä vanhemmat kuuluvat kirkkoon, vaikkeivät näytä välittävän uskonnosta tuon taivaallista. Jos koti taas on vahvasti uskonnollinen, nuori saattaa ihmetellä, mistä vanhemmilla voi olla tuollainen varmuus, kun kavereiden muslimi-vanhemmilla on aivan toisenlainen varmuus.

Eettiset ja filosofiset (siis elämänkatsomukselliset) kysymykset kuitattiin Suomen koululaitoksessa pitkään pelkästään uskonnon opetuksella. Jo minun lukioaikanani 50-luvulla filosofia oli tullut koulujen ohjelmaan biologian vaihtoehtona. (Valitsin filosofian vaikka mieli olisi tehnyt opiskella biologiaakin.) Uskonto ei ollut valinnainen aine. Sitä opiskelivat kaikki.

Olen pitkään seurannut keskustelua et-opetuksen asemasta. Sen asemaa on halunnut pitkään vahvistaa aatehistoriallisesti ja filosofisesti sivistynyt lukeneisto. Et:n (tai jonkin siitä kehitetyn uudennimisen oppiaineen) on ajateltu voivan ajan mittaan korvata kokonaan uskonnon opetuksen. Vähimmäisvaatimuksena on ollut, että ainakin et:n pitäisi olla jokaisen oppilaan vapaasti valittavissa.

Viime vuosina keskustelu asiasta on saanut uuden sävyn, kun lisääntyneen maahanmuuton seurauksena koulut ovat olleet velvollisia järjestämään lisääntyvästi ”oman uskonnon” opetusta. HeSan jutusta käy ilmi, että osa kouluväestä näkee asiassa taloudellisenkin puolen: ”oman uskonnon” opetuksen järjestäminen kaikille sitä haluaville tulee kalliiksi.

Ehkä taloudellinen puoli ei kuitenkaan ole se seikka, joka kiirehtii eniten koulujen uskonnon (ja laajemmin elämänkatsomustiedon) opetuksen perusteellista remonttia. HeSan jutussa Kallioniemen lisäksi muutama muukin haastateltu viittaa tarpeeseen saada oppilaat yhdessä pohtimaan erilaisia ajan ilmiöitä, joissa uskonnot ja katsomukset näyttelevät vahvaa roolia.

En ole aivan varma, voidaanko tähän tilanteeseen soveltaa Marshal McLuhanin kuuluisaa lentävää lausetta The medium is the message. Selvää on kuitenkin, että jos eri taustoista tulevat oppilaat käsittelevät yhteisesti samalla oppitunnilla (the medium) ongelmallisia ajankohtaisia kysymyksiä, he oppivat dialogia ja suvaitsevaisuutta. Juuri näitä asioitahan kriittisen ajattelun lisäksi koulun tulee opettaa. Se on koulun tehtävä (message).

Yhdyn siis täydestä sydämestä professori Kallioniemen toteamukseen, että ”malli, jossa oppilaat jaetaan eri luokkiin uskonnon perusteella ei ole tätä päivää”.

On tullut aika tehdä asiassa jotakin.