Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lupasi tänään, että hän selvittää/selvityttää puolueensa jäsenten mahdolliset kytkökset rasistisiin ja äärinationalistisiin järjestöihin. Hän on myös jo pitkään sanonut, että tuomitsee ehdottomasti rasismin ja väkivallan.

En epäile Soinin sanojen vilpittömyyttä. Soinin reaktio on puoluejohtajan reaktioksi ymmärrettävä. Erityisen ymmärrettävä se on tässä tilanteessa, jossa kansallissosialistisen Vastarintaliikkeen johtavan jäsenen potkuillaan aiheuttama sivullisen kuolema Helsingissä on herättänyt laajasti jo-riittää-tyyppistä suuttumusta ihmisten keskuudessa. Lauantaiksi Helsinkiin ollaan kokoamassa suurta rasismin vastaista mielenosoitusta, jota jo etukäteen on ilmoittanut tukevansa lähes koko kansalaisjärjestökenttä.

Soinin reaktio on itsepuolustusta – ja puolueen elinmahdollisuuksien puolustamista. Eurooppalaisen fasismin historia varottaa kuitenkin hyväuskoisuudesta. Fasististen liikkeiden johtajat irtisanoutuivat säännöllisesti innokkaiden kannattajiensa katuväkivallasta tai sanoivat sen vain ilmentävän kansan aitoja tunteita. Väkivallan kanssa fasistisilla puolueilla ei muka ole mitään tekemistä. Kuitenkin fasistinen helvetti pääsi valloilleen, ei yhdessä rysäyksessä, vaan vähitellen pitkin 20- ja 30-lukua.

Soini ei ole fasisti, hän on populisti. Valtio-opillisissa kirjoituksissa populismista on kaksi tulkintaa, toinen positiivinen, toinen on negatiivinen. On merkillepantavaa, että Soini kannattaa avoimesti populismin positiivista tulkintaa; hän on jopa kirjoittanut aiheesta akateemisen opinnäytteen. Sen mukaan – yksinkertaistaen – populismin on ollut pohjois-amerikkalaisen demokratian suuri genre, itse asiassa sen demokratian syvin olemus.

Populismi-käsitteen negatiivinen tulkinta on kuitenkin vallitseva sekä akatemiassa että journalistisessa julkisuudessa. Sen mukaan populismi on tietoista kansan ennakkoluuloilla ja poliittisella tietämättömyydellä pelaamista. Epärehellistä – tai ainakin sen rajoilla olevaa – peliä. Ihmisten nationalistiset ennakkoluulot ovat viholliskuvien värittämiä. Tässä kategoriassa voi olla melkein mitä vain: ryssävihaa, anti-amerikkalaisuutta, hurrikaunaa, antisemitismiä, islamofobiaa. Saksaan ja saksalaisuuteen kohdistettua hunnivihaakin, jos mennään hieman taaksepäin historiassa. Muistamme vielä hyvin, miten Jugoslavian hajoamissodissa vanhat jo unohduksiin painuneet nationalistiset kaunat naapureita kohtaan elvytettiin. Oman oikean uskonnon puolustaminen nostettiin taistelutunnukseksi ja naapurista tehtiin vihollinen.

Kansojen tasa-arvon ja universaalien ihmisoikeuksien historia alkaa ensimmäisestä maailmansodasta ja melkoisen suuressa määrin Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilsonista. Se on poliittinen historia, jota tunnetaan liian vähän. Se johti sodan jälkeen Kansainliiton perustamiseen. Ihmisten tasa-arvo, luovuttamattomat ihmisoikeudet, demokratia, kansallinen itsemääräämisoikeus ja valtioiden välisten ristiriitojen kansainvälinen sovittelu olivat arvoja, jotka Kansainliiton perustamisen myötä saivat ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa väkevän ja laajasti tunnustetun institutionaalisen muodon ja puolustajan.

Tiedämme ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä historiasta, että Kansainliitto epäonnistui. Eurooppa taantui fasismiin ja kansallissosialismiin. Revanshismista tuli päivän sana. Se tarkoitti mielipiteiden mobilisointia niiden vääryyksiksi koettujen päätösten oikaisemiseksi, jotka tehtiin Versaillesin rauhansopimuksessa. Mutta kuten tiedämme, fasismille ei riittänyt revanshismi. Se halusi myös rakentaa uusia nationalistisia imperiumeja, joita johtaisivat rodullisesti ylempänä olevat herrakansat.

Oli ollut yhdysvaltalaisten poliitikkojen lyhytnäköisyyttä ja nationalistista konservatiivisuutta, että USA ei liittynyt presidenttinsä aloitteesta syntyneeseen Kansainliittoon. Tämä virhe korjattiin, kun San Franciscossa vuonna 1945 perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. YK nojaa samoihin periaatteisiin kuin aikaisemmin Kansainliitto; YK:n peruskirjassa ne vain on ilmaistu täsmällisemmin.

Sekä Kansainliitto että YK ovat sen tosiasian yleismaailmallisia tunnustuksia, että ihmiskunta on siirtynyt elämään globaalissa todellisuudessa. Ne edustavat niin sanoakseni uutta normaalia. Sen keskeisiä periaatteita ovat – toistan vielä: universaalit ihmisoikeudet, kansallinen itsemääräämisoikeus, demokratia ja kansainvälinen yhteistyö. Näiden periaatteiden operatiivisen toteutumisen edistämiseksi YK ja sen jäsenvaltiot (!) sitoutuvat peruskirjassa maailmanlaajuisen kehitysyhteistyön edistämiseen ja paikallisissa ristiriidoissa sovittelutoimintaan ja rauhanturvaamiseen.

Tämän uuden normaalin ideologinen vastustaja on vanha nationalismi.

Vanhan nationalismin tunnus on: valtioilla ei ole moraalia, niillä on vain intressejä. Joidenkin mielestä tämä on realismia. Asenteessa ei kuitenkaan ole yhtään enempää realismia kuin siinä, että kieltäydyttäisiin osallistumasta globaalin ilmastonmuutoksen torjuntaan. Uutta normaalia edustaa patriotismi. Se on kansallisvaltion resurssien ja kykyjen mobilisoimista siihen, että oma kansakunta osaltaan – mahdollisimman hyvin! – ottaa paikkansa uuden normaalin maailmassa.

Perussuomalaiset ei ole patrioottinen puolue. Se pelaa nationalistisilla tunnoilla. Suurin ongelma ei ole se, että jotkut äärinationalistit syyllistyvät katuväkivaltaan. Terrori, siis tuhotyöt poliittisen pelon levittämiseksi, oman voiman osoittamiseksi ja kannattajien mobilisoimiseksi, ovat jo paljon vakavampi asia. Mutta ennen kaikkea idelogiana äärinationalismi on intellektuaalinen ja moraalinen rikos. Kollektiivisena ilmiönä se voi olla paljon vaarallisempaan kuin pahinkin terroriteko.

Intellektuaalisista ja moraalisista rikoksista ei käydä oikeutta tuomioistuimissa. Ne prosessit käydään jokaisen ihmisen päässä. Kansakuntana – ja se tarkoittaa myös kaikkia poliittisia puolueita – meidän haasteenamme on pitää huoli siitä, että kaikilla ihmisillä vauvasta vaariin on nykykielellä sanottuna oikea tilannekuva: se on uusi normaali.