Kuluvan viikon alkupuolella saimme kuulla ensin huhuna, että Hjallis Harkimo ja Mikael Jungner suunnittelevat ”uuden poliittisen liikkeen” perustamista; vähän myöhemmin kuulimme saman asian jo varmana tietona. Tänään perjantaina tiedämme, että Harkimo on eilen ilmoittanut eroavansa kokoomuksesta. Huomenna lauantaina häntä haastatellaan klo 10.05 TV1:n ykkösaamussa.
Mikael Jungner ei ainakaan minun kuulteni (tai nähteni) ole vielä liputtanut julkisuudessa tuon ”uuden poliittisen liikkeen” puolesta, mutta kaverin imagon tuntien hän tuskin on lipeämässä hankkeesta.
Onhan se pieni maanjäristys, jos yksi kokoomuksen kansanedustaja eroaa puolueestaan, ja SDP:n entinen puoluesihteeri ryhtyy tämän kanssa perustamaan uutta puoluetta – tai edes tunnustelevasti ”liikettä”!
Mistä on kysymys? Tunnen vaistomaista sympatiaa sellaista kuulemaani kommenttia kohtaan, että kumpikaan ei ole koskaan oikein taitanut löytää luontevaa paikkaa omassa puolueessaan. Tähän tekee mieli vielä lisätä, että kummankin veijarin ego on kuitenkin niin suuri, että juuri sen takia tilanne tuntuu heistä sietämättömältä. Toivottavasti tempauksen tarjoama julkisuus on ainakin tilapäistä balsamia heidän sieluilleen. Hieman pidemmässä perspektiivissä heitä kuitenkin odottaa tulevaisuus katkerina julkisina muistelijoina, joita ei ymmärretty, vaikka heillä oli niin tärkeää sanottavaa.
Hoopoin – ja mielestäni asiaa väärin ymmärtävin – kuulemani kommentti rinnasti Harkimon ja Jungnerin hankkeen Ranskan uuteen presidenttiin EmmanuelMacroniin, joka polkaisi muutamassa kuukaudessa tuekseen uuden voittoisan poliittisen liikkeen. Samalla on muistutettu myös esim Kreikan Syrizasta ja Espanjan Podemoksesta; molemmat ovat nopeasta laajentuneita uusia poliittisia liikkeitä. Tämän kommentti-linjan mukaan Harkimo ja Jungner ovat ajan hengessä toimivia uudistajia.
Jos olen yhtään ymmärtänyt Jungnerin kritiikkiä puoluettaan SDP:tä kohtaan, se on ollut tyytymättömyyttä puolueen perinteiseen markkinaliberalismia kohtaan osoittamaan penseyteen. Hakimon poliittiset ajatukset ovat jääneet minulle epäselvemmiksi – näen hänet mielessäni ennen kaikkea futis- ja jääkiekko-yrittäjänä – siksi joudun olettamaan. Häntä ilmeisesti inhottaa pelimiehenä, että hänen puolueensa on antanut sote-taistelussa niin paljon periksi keskustalle.
Kummankaan kaverin motiivissa en siis kykene näkemään mitään erityisen yhteiskunnallista – ainoastaan poliittista, siinä merkityksessä kuin politiikka ymmärretään peliksi. Naiiveja nämä kaverukset ovat ja perimmältään harmittomia, sillä vaikka suurin osa kansaakin näkee politiikan vain pelinä, niin ei kansa sentään niin naiivia ole, ettei se poliittisten pelien takana näkisi myös todellisia yhteiskunnallisia intressejä.
Valtavasti suurin osa kansaa taitaa suhtautua epäluuloisesti jo siihen määrään sote-yksityistämistä, jota ennakoi hallituksessa kasaan kursittu kompromissi. Harkimon & Jungnerin tarjoama perspektiivi, lisää markkina-liberalismia, tuskin tarjoaa lohtua kansalle.
Macroni, Syriza ja Podemos eivät ole sama asia, mutta kannattaa kiinnittää huomio siihen, että Etelä-Euroopan maissa on vuosikymmeniä suhtauduttu erittäin myönteisesti Euroopan unioniin. Vasemmisto ja keskusta-vasemmisto ovat vuosikymmeniä nähneet EU:n omien yhteiskuntiensa demokratian säilyttämisen ja demokratian kehittämisen takeena. Se on yksi tärkeä asia. Toinen on, että alueen poliittiseen ajatteluun kuuluu yhteisvastuun – klassinen vasemmistolaisen termin mukaan solidaarisuuden – korostaminen yhteisen EU:mme kehittämisen perspektiivinä.
Macroni nojaa tähän etelä-eurooppalaiseen poliittiseen EU-ajatteluun, ja on siinä minun nähdäkseni oikeassa. Kaikki EU-maat ja niiden kaikki kansalaiset hyötyvät pitkällä aikavälillä enemmän siitä, että EU:n kaikinpuolista integraatiota pikemminkin lisätään kuin puretaan.
Trumpilaisuus, perussuomalaisuus, sinisyys ja lepomäkiläisyys eivät ole samoja asioita, mutta niitä yhdistää kaksi asiaa. Ne eivät ymmärrä, että todellista nykyaikaa on jatkuva terveen tasapainon hakeminen kaikkien yhteiskuntien sisällä demokratialla päätettävien asioiden alueen ja markkinatalouden alueen välillä. Viimekätisinä kriteereinä tässä hakemisessa voivat nykyaikana olla vain kaikille kuuluvat universaalit ihmisoikeudet ja sosiaalinen tasa-arvo, jolla viimeksi mainitulla on sekä poliittinen että taloudellinen ulottuvuus.
Toinen asia, jota ne eivät ymmärrä, on järkevän ja humaanin kansanvälisen integraation luonne. Vapaakauppa on ollut poliittisesti, ja ennen kaikkea taloudellisesti, valtava edistysaskel siitä merkantilismista ja protektionismista, joka oli vallitseva ajattelutapa ennen liberalismia ja teollista vallankumousta. Yksin sovellettuna kansainvälisen politiikan periaatteena vapaakauppa kuitenkin tuottaa julmia yhteiskuntia. Aivan kuten kehittyneet kansallisvaltiot ovat tarvinneet vahvaan työmarkkinapolitiikkaan ja vahvaan sosiaalipolitiikkaan perustuvien hyvinvointivaltioiden rakentamista, täsmälleen samaa tarvitsee tänään koko maailma.
Euroopan unioni ei ole koko maailma, mutta tämän kehitys-perspektiivin on hallittava sekä EU:n sisäistä kehittämistä että sen ulkopolitiikan kehittämistä, jos se on ollakseen positiivinen tekijä tämän päivän maailmassa. En voi väittää tuntevani Macronin ajattelua, mutta minulle on tullut sellainen tuntuma, että hänen jo kuuluisaksi tulleet visionsa lähtevät jotenkin tämän kaltaisista lähtökohdista.
Tätä taustaa vasten sellaisten kommenttien kuuleminen, joissa Hjallis Harkimoa ja Mikael Jungneria verrataan Macroniin, tuntuu paitsi älyttömältä, myös syvästi surulliselta. Poliittisen kommentoinnin tehtävähän on lisätä asioiden ymmärtämistä, ei sotkea sitä.