Ennen kuntavaaleja Yle ja muukin media rummutti, että vaalit ovat tulossa – ja antoi ymmärtää, että rummutuksen tarkoitus oli patistaa ihmiset vaaliuurnille. Se oli kiitettävää toimintaa julkisen palvelun medialta, mutta jäin silti kaipaamaan jotakin. Se puuttuva jokin oli selvän perustelun avaaminen sille, miksi kansalaisen tulisi äänestää aina, ellei ole jokin ylivoimainen este.
On truismi, eli yleisesti tunnettu latteus, että politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Mutta niin truismi kuin onkin, se on totta. Ongelma on siinä, että on olemassa paljon – siis aivan liian paljon – ihmisiä, jotka eivät näe ”yhteisten asioiden” koskettavan omaa elämäänsä. On paljon ihmisiä, joille ”politiikka” on vain jonkinlainen jatkuvasti käynnissä oleva näytelmä, jossa näyttelijät kyllä vaihtuvat – vaan mitäpä siitä, näytelmä ei juurikaan vaikuta minun elämääni.
Yhteiskunnallisesti valveutuneempien ihmisten silmissä tuo asenne on lapsellinen ja perustuu tietämättömyyteen. Asenne on kuitenkin tosiasia, se on objektiivisesti olemassa. Tämä on demokratian ongelma, jonka korjaamiseen tarvitaan julkisen palvelun median lisäksi koululaitosta. Tavoitteeksi tulisi asettaa, että jokaisella peruskoulunsa päättävällä nuorella olisi edes jonkinlainen käsitys siitä, minkälaisia poliittisia poliittisia puolueita maassamme on, ja miten ne eroavat toisistaan ajamiensa asioiden suhteen. Vielä kunnianhimoisempaa olisi, että nuorilla olisi ainakin alustava käsitys siitä, minkälaisia arvoja ja maailmankatsomuksia puolueiden ohjelmat edustavat. Tässä on kysymys asiasta, jonka mielelläni nimeäisin kansalaispätevyydeksi.
Vaatimus kansalaispätevyyden edistämisestä sekä koululaitoksen että julkisen palvelun median toiminnassa on asia, jota minkään puolueen on vaikea asettua vastustamaan. Asian edistämisen intressi on pääasiassa vasemmistolla, mutta demokratiaan sitoutuneiden oikeistopuolueidenkaan on vaikea torjua sitä. Kansalaispätevyys on se perusta, jolla demokratiamme toimivuus lepää.
Vasemmistopuolueet – vaikka juuri ne ovat eniten ja ehdottomasti edustukselliseen demokratiaan sitoutuneita – eivät kuitenkaan voi jättäytyä ihmisten yleisen kansalaispätevyyden varaan, sillä vaaleissa on aina kysymys siitä, minkälaisten ”ideologisten silmälasien” läpi kansalaiset katselevat meneillään olevia poliittisia keskusteluja.
Ihmisten ideologiat – omat arvot ja kuvitelmat toisten ihmisten arvoista – ovat paljolti tiedostamattomia. Vasemmiston tärkein tehtävä onkin tuoda avoimuutta, realismia ja rehellisyyttä ideologioita sivuavaan keskusteluun. Se taas on puoluejäsenyyden kautta vasemmistoon sitoutuneelle ihmiselle jokapäiväistä ”työtä”, joko suppeassa tai laajemmassa piirissä kunkin omasta elämäntilanteesta riippuen. Puoluejäsenyyden tärkein sekä yksilöllinen että yhteisöllinen merkitys on juuri tässä: ymmärrysten avaamisessa.
On tärkeää ymmärtää poliittisen puolueen – varsinkin vasemmistolaisen poliittisen puolueen – luonne oikein. Jos sen hahmottaa suureksi jatkuvasti käynnissä olevaksi avoimeksi seminaariksi, on mielestäni oikeilla jäljillä.
Vasemmiston suuressa kertomuksessa on ollut kaksi keskeistä asiaa: taistelu ihmisten demokraattisten oikeuksien laajentamisesta ja taistelu kapitalismia vastaan. Vasemmistolla ja liberaalilla oikeistolla on ollut lähtökohtaisesti yhteinen arvopohja: vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo. Kysymys onkin ollut sille annetuista poliittisista tulkinnoista. Lintuperspektiivistä katsoen kysymys on ollut markkinoiden ja demokraattisen valtion välisen suhteen järjestelystä.
Demokraattinen valtio on kahden vuosisadan aikana saanut yhä enemmän hyvinvointi-tehtäviä. Samalla työmarkkinoilla on ammattiyhdistystoiminnan ansiosta lisätty tuntuvasti ihmisen työturvallisuutta ja palkka-tasa-arvoa.
Oikeistolla on kapitalistisen rahavallan ansiosta ideologinen hegemonia – pakottamaton kulttuurinen ylivalta. Keskeinen – ehkä keskeisin – osa porvarillista hegemoniaa on ollut nimetä markkinatalous kapitalismiksi. Se on tyhmistyttävä ja selkeän ajattelun estävä sumutus, joka on kuitenkin niin vakiintunut, että julkisessa akateemisessa keskustelussakaan vain hyvin harvat näkevät ja tekevät eron.
Markkinatalouden syntyminen on ollut kehityksen luonnollinen seuraus – ja sellaisena erittäin siunauksellinen. Markkinatalouden toivominen pois on järjetöntä. Voidaan sanoa, että myös kapitalismi – siis kohtuuton rahavalta – on syntynyt luonnollisen kehityksen seurauksena. Demokraattisten yhteisöjen – nykyisin on syytä puhua myös koko demokraattisesta maailmasta – ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kapitalismia. Se voidaan ja se tulee nähdä ongelmana ja haitallisena ilmiönä. Modernin historian aikana sitä on padottu menestyksellisesti ammattiyhdistystoiminnan keinoin, progressiivisella verotuksella sekä kehittämällä ja täydentämällä hyvinvointivaltion palveluja. Näiden keinojen rinnalla voi nähdä lisäksi esimerkiksi työsuojelu-, kuluttajansuojelu- ja luonnonsuojelu-lait.
Olisi hieman liian juhlallista ja myös väärin sanoa, että historia on ollut ja on vasemmiston puolella. 1900-luvun historia kertoo jostakin aivan muusta. Vasemmisto itse samaisti markkinatalouden ja kapitalismin, millä oli lohduttoman traagisia seurauksia. Esteet vasemmiston ajattelun oikaisemiseen tässä asiassa ovat kuitenkin poistuneet.
Markkinatalous ja siihen liittyvä kilpailu ovat viime vuosikymmeninä nostaneet esiin vasemmiston kannalta toisen yhtä visaisen ongelman kuin kapitalismi. Se on voimistunut ja yhä röyhkeämpi nationalistinen populismi. Se on perverssi reaktio vasemmiston menestykseen hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamisessa. Kun ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä hyvinvointi-yhteiskunnan rakentumisen historiaa, heidät on ollut helppo pelotella sen menettämiseen kohdistuvilla uhkakuvilla. Niistä keskeisimpiä ovat olleet Bryssel ja maahanmuuttajat, kauhistuttavimpia islamofobia ja lisääntynyt rasismi.
Vaalit ovat tärkeä osa demokratiaa. Oikein ymmärrettyinä ne symbolisoivat demokraattista kulttuuria, jonka tulisi hapattaa kaikkea yhteisöllistä elämäämme. Ja mikäpä elämä ei olisi yhteisöllistä? Ne ovat myös hyvin konkreettisesti tärkeitä, sillä niissä valitaan yhteisistä asioistamme päättäjiksi ihmiset aina seuraavaksi vaalikaudeksi.
Vasemmiston menestyminen vaaleissa edellyttää, että on paljon vasemmistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Porvarillisen hegemonian maailmassa osallistuminen jäsenenä puolueessa ”jatkuvaan avoimeen yhteiskuntapoliittiseen seminaariin” on se keino, jolla jokainen ihminen voi kantaa kortensa kekoon vasemmiston yhteiskunnallisten tavoitteiden turvaamiseksi.
Kaikki yllä sanottu on melko kaavamaista perusajattelua. Pidän sen läpi ajattelemista kuitenkin metodisesti tärkeänä. Samalla uskon voivani jättää jokaiselle lukijalle sen miettimisen, miten erilaiset keskipuolueet ja vihreät sijoittuvat tähän yhteiskunnallisen dynamiikan peruskuvaan.