Vägen till Nato

Kun törmäsin René Nybergin ja Nils Torvaldsin kirjaan Vägen till Nato (Tie Natoon) (Förlaget 2023), nousi ensimmäiseksi mieleeni kysymys, onko kirjassa kysymys Suomen vai kirjoittajien tiestä Natoon. Sitten luin kirjan alaotsikon En breväxling om Ryssland (Kirjeenvaihto koskien Venäjää). Venäjällä siis on tekemistä Natoon johtaneen tien kanssa – oli sitten kysymys Suomen tai vain kirjoittajien omasta tiestä.

Kirjan takakannen informaatio kertoo, että europarlamentaarikko Nils Torvalds (s. 1945) puhui jo vuonna 2018 presidenttikandidaattina Suomen Nato-jäsenyyden puolesta ja varoitti Vladimir Putinin Venäjästä. Silloin varoitukset kaikuivat kuuroille korville. ”Tämä päivä osoittaa hänen ennustuksensa osuneen enemmän oikeaan kuin hän olisi halunnut”. Näin siis todetaan takakannessa.

René Nyberg (s. 1946) puolestaan lähti diplomaattina siitä, että Nato-jäsenyys johtaisi välirikkoon Venäjän kanssa ja puhui sen sijaan pitkälle menevän yhteistyön puolesta Naton, USA:n ja erityisesti Ruotsin kanssa. ”Mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan merkitsee sitä, että Venäjä on katkaissut suhteensa koko länsimaailmaan ja niin muodoin myös Suomeen ja Ruotsiin.”

Nyt kun olen lukenut kirjan ymmärrän kirjan tittelin ja sen alaotsikon yhteyden paremmin. René Nyberg toteaa ensimmäisessä 8.7.22 päivätyssä kirjeessään, että ”kaiketi se on kiinnostus itänaapuria kohtaan, joka liittää yhteen meidät kaksi helsinkiläispoikaa, jotka muuten olemme kulkeneet elämässämme eri teitä”.

Nicke Torvals ei sen kummemmin selittele 1970-luvun taistolaisuuttaan, mutta yleisesti on tiedossa, että taistolaisuudessa oli kysymys vähemmistön asettumisesta Suomen Kommunistisen Puolueen sisäisessä riidassa Moskovaan tukeutuneen linjan taakse, kun puolueen enemmistö oli valinnut myöhemmin eurokommunismiksi nimetyn itsenäisen, demokratiaan sitoutuneen linjan.

René Nyberg puolestaan kertoo, että Leningradissa vietetyt vuodet 1970-luvulla olivat hänelle formative years, ensin opiskelijana kesäkursseilla ja sittemmin varakonsulina. Vuonna 2000 Nyberg nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Moskovaan.

Luin kirjan suurella mielenkiinnolla – ja suosittelen sen lukemista lämpimästi, mutta en niinkään sen vuoksi, että kirja antaisi avaimet ja ohjaisi ajatukset oikeaan suuntaa haettaessa ratkaisua ja rauhaa keskellä Eurooppaa riehuvaan sotaan. Kirja auttaa ymmärtämään nyt vallalla olevia ajattelutapoja.

Suomen tiestä Natoon kirja antaa paljon hyödyllistä informaatiota. Ennen kaikkea se valottaa kummankin kirjoittajan omia ajatuksia; aika paljon myös kummankin ajatusten taustaa.

Kohta uudenvuoden 2023 jälkeen lähettämässään kirjeessä René Nyberg kertoo olleensa neljä vuotta joka perjantai mukana ns. TP-UMI (tasavallan presidentti + ulkoministeri) kokoontumisissa. Niissä kurssi oli selvä: ollaan niin lähellä Natoa kuin mahdollista, mutta ei haeta jäsenyyttä. ”Tämä oli presidentti Martti Ahtisaaren, pääministeri Paavo Lipposen ja ulkoministeri Tarja Halosen linja.”

Kesäkuussa 2016 Nyberg kertoo olleensa hämmästynyt Ruotsin pääministeri Stefan Löfvénin lausumasta Kesärannassa, jossa tämä oli puhunut ”operatiivisesta suunnittelusta koskien tilanteita, joissa eivät enää vallitsisi rauhanomaiset olosuhteet”.

Kaksi kuukautta aikaisemmin oli julkaistu ulkoministeri Timo Soinin tilaama selonteko Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden seurauksista. Sen johtopäätökset Nyberg kertoo tiivistäneensä seuraavasti: 1) Tarvitaan kansanäänestys; 2) Mitä ikinä teemmekin teemme sen yhteistyössä Ruotsin kanssa; 3) Suomi ei pysty koskaan ratkaisemaan sitä geopoliittista dilemmaa, jonka aiheuttaa ennustamaton naapuri. (Dilemma on ongelma, jota voidaan vain hoidella, mutta ei koskaan lopullisesti ratkaista.)

Selonteon valmisti Soinille työryhmä, jonka jäseninä olivat Mats Bergquist, Francois Heisbourg, René Nyberg ja Teija Tiilikainen. Nyberg toteaa yksikantaan, että keväällä 2022 tilanne kehittyi niin nopeasti, ettei kansanäänestystä tarvittu eikä se enää olisi ollut ajateltavissakaan. Sitä vastoin Suomi ja Ruotsi toimivat käsikynkässä. Ratkaisematonta geopoliittista dilemmaa olisi nyt pakko hoitaa Naton kanssa.

René Nyberg siis oikeastaan selostaa, miten virallinen Suomi päätyi hakemaan Nato-jäsenyyttä.

Nicke Torvalds keskittyy olemaan oikeassa Venäjän suhteen. Väärässä – tai oikeastaan liian sinisilmäisiä – ovat hänen mielestään olleet sekä virallinen Suomi että Euroopan unioni. Hänen ärtymyksensä kohdistuu kaikkein voimakkaimmin Saksan noudattamaan Venäjä-politiikkaan. Väärässä ovat olleet niin sosiaalidemokraatit Gerhard Schröderin johdolla kuin porvarit Angela Merkelin johdolla ja nyt jälleen demarit Olaf Scholzin johdolla.

On ollut virhe kuvitella, että tiivis kaupallinen yhteistyö ensin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän kanssa edistää vain rauhaa ja hyvinvointia. Olisi pitänyt ymmärtää, että ennen kaikkea Saksan ja laajemminkin Euroopan kaasu-riippuvuus (ja aikaisempi öljyriippuvuus) ovat olleet vain Venäjän valtapolitiikkaa ja osa sen perimmältään militaristista ulkopolitiikkaa.

Olen kovin paljon eri mieltä Nicke Torvaldsin kanssa niistä pitkäaikaisista aikeista, tavoitteista ja intentioista, jotka hän liittää Venäjän olemukseen. Aikeita ja intentioita on ollut ja on, mutta eivät ne ole olemuksellisia, vaan tilanne- tai kehitysvaihesidonnaisia.

Neuvostoliitto oli kommunistinen valtio, jonka filosofiseen doktriiniin kuului kommunismin leviämisen tukeminen – myös aseellisesti. Tämän tapahtui erittäin raa’asti Itä-Euroopassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Se jatkui koko Neuvostoliiton olemassa olon ajan kehitysmaissa. Kun sanottiin, että Neuvostoliitto on ekspansiivinen valtio, se piti paikkansa – ennen kaikkea ideologisesti.

Perikö siis Putinin Venäjä Neuvostoliiton ekspansiivisen luonteen? Ei mielestäni; kysymys on toisenlaisesta logiikasta. Jugoslaviassa Serbian johtajien – ennen kaikkea Slobodan Milosevicin – mielissä kiihko-nationalismi korvasi Jugoslavian hajottua kommunismin vallan legitimaationa. Jälki oli rumaa.

Ajattelen, että Venäjän tapauksessa sen Ukrainan sotaa on perusteltua tarkastella analogisesti Neuvostoliiton hajoamissotana. Nomenklatuura-kapitalismi ja Putin sen johdossa ovat tarvinneet kommunismin tilalle väkevän Venäjän kansallisella historialla ja ortodoksisen kirkon tuhatvuotisella historialla ryyditetyn ultra-nationalistisen tarinan. Siinä tarinassa Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Venäjän osia, eivät itsenäisiä valtioita. En usko, että tämä tarina on vain kyynisesti otettu sisä- ja ulkopoliittisten valta-pyyteiden käyttöön. Venäjän eliitti uskoo siihen – ainakin uskoo uskovansa.

Tuon tarinan nykyaikaa koskevassa osassa länsi on vihamielinen Venäjää kohtaa ja piirittää sitä sotilaallisesti. Venäjä käy siis omasta mielestään (tai eliittinsä mielestä) puolustussotaa.

Se, mikä minua hämmensi eniten Nicke Torvaldsin ja René Nybergin kirjassa, oli se, että YK:ta ja YK:n peruskirjaa tai Helsingin ETY-kokousta vuonna 1975 ja sen päätösasiakirjaa ei oikeastaan mainita ollenkaan. Helsingin ETY-kokousta on pidetty toisen maailmansodan vihon-viimeisenä rauhansopimuksena. Siinä sovittiin allekirjoittajavaltioiden ehdottomasta tuesta YK:n peruskirjan määrittämälle kansainväliselle järjestykselle ja sovittiin rajojen muuttamattomuudesta ellei siihen ryhdytä rauhanomaisesti ja demokraattisia menettelyjä noudattaen.

Ihmiskunnan historiassa Kansainliitto ja Yhdistyneet kansakunnat ovat olleet valtavia edistysaskelia. Niissä on tunnustettu kaikkien kansakuntien samanarvoisuus ja vähitellen myös kaikkien kansakuntien kaikkien ihmisten samanarvoisuus. Tämä kehitys on ollut mahdollista ja samalla välttämätöntä sen valtavan tieteellis-teknologisen kehityksen seurauksena, joka on tapahtunut maailmassa viimeisten kahdensadan vuoden kuluessa. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät maailman kaikkien ihmisten syvän ja peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät myös, että se merkitsee kaikkien ihmisten sekä poliittisen että sosiaalisen tasa-arvon tunnustamisen universaalia vaatimusta.

Se nationalismi, jota Milosevic ja Putin edustavat ei kuulu enää tähän maailmaan. Se on hirvittävää regressiota, taantumista. Sen nationalismin maailmassa kansalliselle turvallisuudelle ei ole muita takeita kuin vahva armeija, pelote. Nykyteknologian maailmassa se on kuitenkin hirvittävän vaarallinen umpikuja, josta ei ole tietä ulos, vaan se voi johtaa – milloin tahansa – koko maailman autioittavan ydinsodan katastrofiin.

Nato ei ole Suomen eikä maailman turvallisuus-ongelmien lopullinen ratkaisu. Se voi olla vain tilapäinen asioiden tila, josta ponnistetaan kohti sitä yhteistä turvallisuutta, kaikkien hyväksymiä yhteisiä pelisääntöjä, joita on viitoitettu sekä Kansainliiton että YK:n peruskirjoissa.