Eilisen torstain (28.6.) radion Ykkösaamusta jäi mieleeni nyt jo eläkkeellä olevan ulkoministeriön valtiosihteerin Pertti Torstilan haastattelu. Haastattelu juuri eilen oli tietenkin tehty presidenttien Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tulevan Helsingin tapaamisen johdosta.
Haastattelu kokonaisuudessaan oli turvallista hyvää tasoa. Torstila vastasi odotetusti ja asiallisesti toimittajan kysymyksiin koskien tapaamisen mahdollista asialistaa, tapaamisen merkitystä Yhdysvaltojen ja Venäjän välisiin suhteisiin ja laajemmin kansainväliseen järjestykseen ja ilmapiiriin, sekä tietysti koskien tapaamisen merkitystä Suomelle. Niihin annettujen vastausten suhteen minulla ei ole moitteen sanaa.
Kun tultiin kysymykseen, miksi tapaaminen järjestyy juuri Helsingissä, tultiin spekulatiiviselle alueelle. Yksinkertainen vastaus on tietysti, että Helsingistä oli presidenttien kanslioiden välillä sovittu, ja paikka oli valikoitunut lyhyeltä listalta, koska se oli molemmille hyväksyttävä ja logistisestikin kummallekin presidentille sopiva.
Sitten toimittaja grillasi Torstilaa kysymyksillä, miksi juuri Helsinki on sopiva, sisältyykö siihen jokin poliittinen arvio Suomen sopivuudesta? Torstila tietenkin luetteli koko joukon Helsingissä järjestettyjä tärkeitä kansainvälisiä kokouksia ja tapaamisia jo ennen vuoden 1975 Etykiä ja sen jälkeen. Suomella ja Helsingillä on siis hyvä maine kansainvälisten kokousten järjestäjänä. Täällä on turvallista, kokousjärjestelyt osataan hoitaa ammattitaidolla japalvelu pelaa.
Toimittaja penäsi edelleen, onko Suomessa jotakin erityistä, joka juuri poliittisesti tekee Suomesta ja Helsingistä sopivan paikan. En nyt muista sanatarkasti, kuinka kysymykset ja vastaukset etenivät, mutta niissä tultiin käsitteeseen puolueettomuus. Kansainvälisessä lehdistössä oli toimittajan mukaan käytetty tätä termiä luonnehtimaan Suomen sopivuutta tapaamisen paikaksi.
Suomen käyvän virallisen doktriinin mukaisesti Torstila torjui ajatuksen, että puolueettomuus olisi voinut olla valinnan peruste. Suomihan ei ole puolueeton, koska on vuonna 1995 liittynyt Euroopan unionin jäseneksi. Mutta koska Suomi ei ole liittynyt sotilasliitto Natoon, se on sotilaallisesti liittoutumaton. Tämä tietysti on voinut – ja todennäköisesti onkin – vaikuttanut Helsingin valintaan, se on siinä mielessä neutraali maaperä kummallekin.
Torstilan selitys siis oli, että Suomi on tällä hetkellä ilmeisen neutraali (eli puolueeton) – ja siksi sopiva – maaperä kummankin presidentin mielestä, mutta Suomi ei ole puolueeton maa, koska on EU:n jäsen. Se oli entisen diplomaatin taitava vastaus.
Kun seuraavassa aion ruotia käytyä keskustelua, en voi enkä aio moittia Torstilaa siitä, että hän olisi poikennut vallitsevasta virallisesta retoriikasta. En myöskään aio moitti häntä siitä, että hän pitäytyi haastattelussa tiukasti (ja taitavasti, kuten sanottu) virallisessa retoriikassa. Se sopi entiselle ulkoministeriön valtiosihteerille etenkin, koska hän on itse ollut muotoilemassa virallista retoriikkaa sellaisena kuin sitä on jo usean vuoden ajan toistettu.
Mutta voisiko tuota virallista retoriikkaa hiukan pöyhiä?
Kylmän sodan aikana Suomi saavutti arvostetun sovittelijan ja sillanrakentajan aseman idän ja lännen välillä. Se huipentui Helsingin Ety-kokouksessa. Asema perustui Suomen (ja mutkan kautta Ruotsin) sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Yksi melko uskottava teoria kulkee näin: Neuvostoliitto tuki Suomen ”enemmän tai vähemmän puolueetonta” asemaa, koska se halusi, että Ruotsi säilyy sotilaallisesti liittoutumattomana. Kun asetelma sopi lännellekin, asetelma Pohjolassa vakiintui.
Joissakin kansainvälisen politiikan oppikirjoissa sanottiin ennen vanhaan, että puolueettomuus on käsite, jota tulee – ja voidaan! – käyttää oikealla tavalla vain suhteessa kolmansien valtojen väliseen sotaan. ”Kylmä sota” on allegorinen ilmaus. Vaikka se merkitsi hirvittävää varustelukilpailua, se ei ollut sotaa. Kun Suomessa kylmän sodan aikana haettiin ajoittain erittäin aktiivisesti Suomen ”puolueettomuuden” tunnustamista Neuvostoliitolta, kyse ei siis ollut oppikirjojen puolueettomuudesta, koska ei ollut sotaa. Sen sijaan oli kysymys Suomen politiikan itsenäisyydestä suhteessa Neuvostoliittoon ja sen toiveisiin Suomen käyttäytymisen suhteen. Kättä väännettiin ennen kaikkea Suomen liikkumavapaudesta kauppapolitiikassa. Suomen käyttäytymiseen YK:n äänestyksissä Neuvostoliitto oli yleensä tyytyväinen, koska Suomen doktriini oli, että se ei sekaannu suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin.
Klassisen oppikirjamääritelmän mukaan valtio harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa silloin, jos se pyrkii ulkopolitiikallaan siihen, että voi kolmansien maiden välisessä sodassa säilyä sodan ulkopuolella tulematta osapuoleksi ja voi siis pidättäytyä tukemasta kumpaakaan osapuolta. Suomen puolueettomuuspolitiikka ei – tosiasiassa – ollut kylmän sodan aikana puolueettomuuspolitiikkaa tässä merkityksessä. Meillä ymmärrettiin, että jos sota olisi tullakseen, se olisi suuri eurooppalainen, todennäköisesti täysin globaali sota, jonka ulkopuolella Suomi tuskin voisi säilyä. Sodan logiikka – sekä geopolitiikka ja mahdollisesti myös YYA-sopimus – sanelisivat sen, mikä olisi Suomen ”puoli” sodassa. Tärkeintä oli pyrkiä estämään sellaisen totaalisen hulluuden irti pääsy.
Ulkoministeriössä kehitettiin käsite Suomen rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka. Sillä viitattiin kahteen asiaan, ensinnäkin Suomen aktiiviseen rooliin yhteisesti hyväksyttävissä olevan kansainvälisen järjestyksen, siis lähinnä YK-järjestelmän, tukijana jakehittäjänä, ja toiseksi Suomen aktiivisuuteen rauhanturvaajana ja sovittelijana paikallisissa konflikteissa. Presidentti Kekkonen ilmaisi hyvin maamme virallisia intentioita – joilla oli laaja kansan tuki – sanomalla, että sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi ei ole puolueeton, vaan on aktiivisesti rauhan rakentamisen puolella.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että se puolueettomuus, jota Suomi tavoitteli – ja jolle se ajoittain sai haluamaansa tunnustusta – ei ollut puolueettomuutta sanan oppikirja-merkityksessä. Se oli sen sijaan kylmän sodan osapuolten – Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen – tunnustama kansainvälispoliittinen asema, jossa Suomen ei tarvinnut ottaa kantaa kummankaan osapuolen puolesta tai kumpaakaan vastaan. On selvää, että Neuvostoliiton hajottua, tarve tällaisen puolueettomuuteen tavoittelemiseen, saavuttamiseen ja ylläpitämiseen tuntui lakanneen olemasta.
Suomella Neuvostoliiton kanssa ollut YYA-sopimus kirjoitettiin nyt uudestaan Venäjän kanssa ilman YYA-sopimukseen sisältyneitä sotilaallisia artikloja. Se on nyt vain naapurimaiden välinen ystävyyssopimus, mutta maamme – ja Pohjolan – geopoliittiset realiteetit eivät ole muuttuneet miksikään. Jokainen voi kysyä itseltään, onko se puolueettomuuspoliittinen perinne, jota maamme noudatti kylmän sodan aikana, menettänyt arvonsa.
Oma vastaukseni on, että se ei ole menettänyt mitenkään arvoaan eikä käyttökelpoisuuttaan myöskään nykyisessä tilanteessa. Se nationalistinen suunta, johon Venäjän politiikka on kehittynyt tällä vuosituhannella, itse asiassa vain korostaa tätä arviota. Meidän on hyvä ymmärtää, miksi entiset Neuvostoliiton satelliittivaltiot Itä-Euroopassa halusivat Naton suojaan. Me voimme olla kriittisiä sen suhteen, oliko Naton päätös laajentua Itä-Eurooppaan viisas. Se on kuitenkin tapahtunut tosiasia, jonka kanssa on elettävä. On houkkamaista ajatella, että sen pitäisi vaikuttaa Suomen harkintaan. Meille – ja Ruotsille – sotilaallinen liittoutumattomuus on paras ja suurimman toimintavapauden tarjoava asema.
Jos meidän ulkopoliittisen peruslinjamme ei ole syytä poiketa kovin paljon siitä, mitä se oli kylmän sodan aikana, onko syytä kiivailla siitä, onko maamme nyt puolueeton vai sotilaallisesti liittoutumaton? Sotilaallinen liittoutumattomuus on täsmällinen termi, mutta puolueettomuus – käsitteellisestä epäselvyydestään huolimatta – on se termi, jolla kylmän sodan aikaista linjaamme luonnehdittiin. Jos termi elää edelleen ja liitetään maahamme, siitä ei pidä mielestäni hermostua, vaan pikemminkin tyytyväisenä todeta jatkuvuus.
Suomen kylmän sodan aikaiseen puolueettomuuspolitiikkaan sisältyi se yhteisesti ja itsestään selväksi ymmärretty asia, että Suomen puolustusvoimat ovat olemassa vain ja ainostaan Suomen sodanaikaisen puolueettomuuden puolustamista ja kansainvälisiä rauhanturvatehtäviä varten. Nykyiseen liittoutumattomaan asemaamme sanotaan liittyvän ns. Nato-option. On siis ymmärrettävä, että siihen sisältyy ajatus, että me emme haluakaan kaikissa tilanteissa säilyttää ”puolueettomuuttamme”.
Oma käsitykseni on, että suotuisa kansainvälinen asemamme olisi vahvempi, jos Nato-optiota ei kirjattaisi hallitussopimuksiin sen paremmin vahvassa kuin heikossa muodossa. Jokainen viisas ymmärtää, että se optio on aina olemassa ilman kirjauksiakin. Sen kirjaaminen on kuitenkin politiikkaa, huonompaa politiikkaa kuin sen kirjaamatta jättäminen.
Pienen Suomen kannattaa profiloitua aktiivisesti rauhan tekemisen suurvaltana. Se on parasta politiikkaa maalle itselleen ja koko maailmalle.