Heräsin eilen (lauantaina 13.3.2021) tavallistakin aikaisemmin. Avasin Helsingin Sanomat ja ilahduin tavattomasti Alexander Stubbin ja Andrew Gilmourin yhdessä kirjoittamasta Vieraskynä-kolumnista. Niinpä päätin heti välittömästi kirjoittaa sen johdosta face-bookiin postauksen, jossa toin esille iloni.
Heidän kirjoituksensa todella on ajankohtainen ja viisas. He sanovat, että koronakurimuksen keskelläkään ei pidä vähentää panostuksia globaaliin rauhaan ja turvallisuuteen. He peräänkuuluttavat kahta asiaa: panostuksia ja huomiota rauhanturva- ja kriisinhallinta-toimintaan sekä panostuksia kehitysyhteistyöhön.
Jos joku tämän blogin lukija pitää Stubbin esiintymistä tällaisella asialla yllättävä, niin totean selitykseksi, että hän esiintyi kirjoituksessa Martti Ahtisaaren perustaman Crisis Management Initiative järjestön hallituksen puheenjohtajana.
Myöhemmin aamulla katsoin TV1:n Ykkösaamu -lähetyksen, jossa Seija Vaaherkumpu haastatteli pääministeri Sanna Marinia. Tämä sanoi sinänsä oivallisessa haastattelussaan, johon en puutu tässä sen enempää, jotakin sellaista, joka liittyi kuin analogiana Stubbin ja Gilmourin kolumniin. Niinpä kirjoitin hetimiten toisenkin face-book-postauksen, jossa kiinnitin juuri siihen asiaan huomiota. Marin visioi, että tulevaisuudessa on saatava aikaan tiivis kansainvälinen yhteistyö-regiimi, jossa jokainen alkava pandemia osataan ja kyetään tukahduttamaan alkuunsa koko maailman yhteisen tietotaidon avulla. Siis kriisinhallintaa sekin, mutta ei sotilaallisen kriisin hallinnan merkityksessä.
Haastattelun lopussa Seija Vaaherkumpu tuli sanoneeksi jotakin, johon en malttanut postauksessani olla puuttumatta: ”En tarkoittanut tätä kysymystäni kritiikiksi, samoin kuin koko haastatteluakaan, vaan tiedonhankinnaksi.”
Myöhemmin päivällä huomasin, että haastattelun sävy tuosta anteeksipyynnöstä huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) oli herättänyt katsojissa runsaasti tunteita, joita he purkivat sosiaalisessa mediassa. Vaaherkumpu sai siipeensä suorastaan kohtuullista enemmän.
Se pani minut ajattelemaan haastattelijan roolia TV-journalismissa enemmänkin. Millä asenteella haastatteluja tulisi tehdä? Tämä kysymys johti minut pohdiskelemaan kontekstia. Mikä on median, tässä tapauksessa TV-median, rooli? Mitä tarkoitusta se palvelee? Mikä on median rooli ylimalkaan demokratiassa? Tällaiset kysymykset ja ajatukset pyörivät päässäni kun iltapäivällä olin lenkillä ja väistelin pahimpia lätäköitä.
Aika pitkään mietiskelin, mitä tarkoitetaan sillä, että ”media on vallan vahtikoira”. Ja miten toimittajat tuon sanonnan ymmärtävät? Samaistuvatko he räksyttävään rakkiin ja yrittävät ”paljastaa” haastateltavansa? Tällaisen toiminnan logiikka olisi perimmältään siinä, että haastateltavalla uskotaan, tai suorastaan tiedetään, olevan tietty oma agenda, jota hän ei kuitenkaan halua paljastaa, vaan syöttää kuulijoille ja katselijoille niin sanotusti pajunköyttä.
Tämä journalistinen strategia on hyvin haavoittuva. Se puree ja palvelee yleisöä, jos haastattelijan käsitys haastateltavan salatusta agendasta on tosi, mutta strategia on katastrofi, jos uskomus on virheellinen.
Mihin laajempaan kontekstiin tuo strategia liittyy? Oikea vastaus lienee: korruption paljastamiseen. Onko korruption paljastaminen median tehtävä? Kyllä vain, ja jos media todella paljastaa korruptiota, niin se toimii erittäin arvostettavalla tavalla ”vallan vahtikoirana”. Asian kääntöpuoli on kuitenkin hankala. Jos journalistit metodisen johdonmukaisesti uskovat, että haastateltavat aina salaavat jotakin ja heidän tehtävänsä on se paljastaa, ja jos, ja kun todellisuus kuitenkin on usein toisenlainen, niin journalistit näyttäytyvät vain kyynisenä ja ikävänä joukkona, joka ei oikeastaan palvele yleisöä, vaan yrittävät vain briljeerata omassa erinomaisuudessaan.
Hankalia ajatuksia! Ehkä ne kuitenkin ovat ajatuksia, joita hyväksi ja ammattitaitoiseksi mielivän journalistin kannattaisi miettiä.
Sitten ajattelin valistusajan kuuluisaa filosofi Montesquieuta ja hänen lanseeraamaansa vallan kolmijako-oppia. Siihen liittyen keksittiin jo kauan sitten, että sanomalehdistö on neljäs valtiomahti. Nykyisin sana ”sanomalehdistö” on tietysti vanhanaikainen; on puhuttava mediasta. Onko media neljäs valtiomahti?
Kyllä kai niin voi ajatella, ajattelin, mutta sekin ajatus vaatii kontekstointia eli mielikuvan liittämistä johonkin laajempaan tarkoitukseen. Kansanvaltaan? Demokratiaan? Tuolta suunnalta se konteksti löytynee. Taisteleva sanomalehdistö on liittynyt modernina aikana kaikkiin niihin poliittisiin myllerryksiin, joiden seurauksena kansan valtaa on laajennettu ja sääty-yhteiskunnan yläkerrosten valtaa on kavennettu.
Ovatko kansanvalta ja demokratia sama asia? Sitä jäin miettimään seuraavaksi. Putin ja Lukashenka nykyaikana, Mussolini ja Hitler maailmansotien välisenä aikana, ovat kaikki olleet, ainakin jossakin historiansa vaiheessa, kansojensa suuren enemmistön tukea nauttivia johtajia. Miksi olemme sitä mieltä, että he eivät edusta kansanvaltaa? Se johtuu siitä, että he valtaan päästyään käyttivät/käyttävät asemansa suomaa valtiollista valtaa väärin pysyäkseen vallassa ikuisesti; manipuloivat vaalituloksia, kieltävät kilpailevia ehdokkaita pääsemästä mukaan vaaleihin, kieltävät puolueita tai peräti julistavat vain yhden puolueen, omansa, sallituksi.
Kansanvalta käy demokratian käsitteen synonyymiksi vain sillä ehdolla, että käsitteen mielikuva sisältää opposition olemassa olon tunnustamisen ja sen kunnioittamisen käytännössä. Tässä kohdassa ajatuksiini nousee toinen ranskalainen valistusajan filosofi, Voltaire. Hänen kerrotaan sanoneen: Olen kanssanne täysin eri mieltä, mutta olen valmis antamaan henkeni puolustaakseni Teidän oikeuttanne mielipiteeseenne. Siinä tiivistyy demokraattinen asenne.
Tuossa vaiheessa palasin miettimään median roolia. Onko sen tehtävä olla vallan vahtikoira vai neljäs valtiomahti? Ehkä on hyvä että se molempia, mutta vain jälkimmäinen mielikuva tarjoaa mielestäni kontekstin, johon samaistumalla journalisti voi rakentaa itselleen todella palkitsevan ammatti-identiteetin. Kysymys on silloin demokraattisen julkisuuden palvelemisesta. Se merkitsee ensinnäkin toden tiedon välittämistä, mutta se on vasta lähtökohta. Kunnianhimoisempaa on yrittää avata ymmärryksiä. Kun kysymys on yhteiskunnasta ja poliittisesta toiminnasta, tämä on oleellista. Demokraattinen yhteiskunta toimii ja säilyy demokraattisena vain, jos se koostuu kansalaisista, jotka ymmärtävät mistä kysymys. Miten yhteiskunta toimii? Miten talous toimii? Miten hallinto toimii? Minkälaisia ovat asioiden väliset yhteydet? Nykyaikaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa on paljon ymmärrettävää.
Meillä on takana maailman vanhimman demokratian neljä vuotta, jotka osoittivat kuinka hauras demokratia voi olla sielläkin, missä se on kuviteltu vakiintuneeksi ja vakaaksi instituutioksi. Yhdysvalloissa oltiin kuilun partaalla. On iso asia perata juurta jaksain tuon neljän vuoden kokemus. Siihen on monia lähestymiskulmia. Sama koskee aivan varmasti kulumassa olevan korona-ajan kokemuksia. Molemmissa tapauksissa yksi tärkeä kysymys on, mitä journalismi olisi voinut tehdä ja voisi tehdä paremmin.