Minusta tuntuu, että jos haluan sanoa jotakin tästä aiheesta – siis Vasemmistoliiton tosiasiallisesta ja toivottavasta suhteesta Nato-jäsenyyteen – mitä ei jo ole sanottu, ja jotakin, millä olisi todellista merkitystä, on aloitettava kaukaa.

Vasemmistoliiton esihistoria on vuonna 1944 perustetussa Skdl:ssä, jonka jäsenjärjestönä oli Moskovan raha-avun turvin varakas Skp.

Tilannetta vuonna 1944 ja kehitystä sen jälkeen ei voi ymmärtää, jos ei muista, että Skdl:lläkin oli esihistoria, joka palautuu aina ”sosialismin tuloon Suomeen” eli 1800-luvun viimeisiin vuosiin.

Suomessa sosialismi omaksuttiin kautskylaisen sosiaalidemokaratian muodossa. Siten ymmärrettynä sosialismi tarkoitti yhteiskuntajärjestelmää, jossa tuotantovälineet on otettu valtion omistukseen. Toiseksi se tarkoitti, että siihen pääsemiseksi saatetaan tarvita aseisiin turvautuva vallankumous.

Vuoden 1905 tapahtumien jälkeen, kun Suomi sai yksikamarisen eduskunnan, kävi ilmi, että sosialismi olikin tullut maahamme todella valtavalla rytinällä. Ensimmäiseen 200 jäsenen eduskuntaan valittiin 80 sosiaalidemokraattia. Elettiin kuitenkin edelleen Venäjän imperiumiin kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Venäjän bolsevikkien vuoden 1917 lokakuun vallan haltuunoton jälkeen kysymys Suomen itsenäistymisestä meni vasemmistossa poliittisesti solmuun ns. valtalain saaman kohtelun takia. Lähinnä siksi jo itsenäistyneessä maassamme ajauduttiin vuoden 1918 sisällissotaan, mikä oli todella onneton juttu. Se ajoi Suomen maailmansotien välisen ajan autoritaariseen puoli- tai semi-demokratiaan.

Järjestöllisesti Skdl:llä ei maailmansotien välisenä aikana oikeastaan ollut edeltäjää, ellei 20-luvun pieniä sosialistipuolueita sellaisina pidetä – osittain. Henkisesti ja ideologisesti Skdl:n edeltäjä oli kautskylaisessa muodossa omaksuttu sosiaalidemokratia. Skp perustettiin sisällissodan jälkeen vuonna 1918 Moskovassa ja se oli ymmärrettävästi kielletty puolue Suomessa. Kommunisteiksi itsensä tiedostavien määrä jäi siksikin Suomessa vähäiseksi.

Toisen maailmansodan alkaessa Suomi joutui aluksi Neuvostoliiton epäluulojen takia sen hyökkäyksen kohteeksi ja ajautui sitten talvisodan välirauhan jälkeen Saksan liittolaiseksi käymään jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan.

Jatkosodan päämääristä oli vasemmiston sisällä jo sodan aikana erimielisyyksiä. Kun syksyllä 1944 hävityn sodan jälkeen saatiin aikaan aselepo ja ryhdyttiin valmistelemaan eduskuntavaaleja, oli runsaasti sosiaalidemokraatteja, jotka halusivat sodanaikaisten ”kuutosten” ja rauhanopposition tavoin rakentaa normaalit valtiolliset suhteet ja hyvän naapuruuden äskeisen vihollisen kanssa. Toinen tilanteessa vaikuttanut seikka oli, että rauhanehtojen mukaan Skp sai toimintaoikeudet Suomessa.

Tilanne oli ideologisesti vähintäänkin mutkikas. Pitää muistaa, että Neuvostoliitto oli ollut maailmansodan ”hyviksiä”, yksi liittoutuneista maailmansodan ”pahista” eli Natsi-Saksaa vastaan.

Skdl syntyi nopeasti rauhanoppositiota kannattaneiden sosiaalidemokraattien ja Skp:n yhteistoiminta-järjestöksi. Ensimmäisissä sodan jälkeen käydyissä eduskuntavaaleissa kävi ilmi, että sosiaalidemokraattien 30-luvun kannattajakunta oli jakautunut kahtia Sdp:n ja Skdl:n kannattajiin.

Vuonna 1948 hyväksytty YYA-sopimus vakiinnutti suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se oli varsinkin Paasikiven sille sanelemassa muodossa täysin mahdollinen ja täysin kunniallinen valtiosopimus, joka takasi Suomen itsenäisyyden ja laajan toimintavapauden, ja samalla Suomen toimivat suhteet Neuvostoliittoon. Että sopimus olisi todiste Suomen rähmällään olosta Neuvostoliiton edessä, on karkea väärinkäsitys. Suomessa oli makeilijoita ja opportunisteja kylmän sodan kaikkina vuosikymmeninä, mutta se ei johtunut sopimuksesta, vaan poliittisesta pelistä.

Varsinkin Unkarin kansannousun jälkeen vuonna 1956 koko läntisen maailman kommunistinen liike alkoi jakaantua Neuvostoliiton suhteen kiriittisiin ja uskollisiin. Siihen vaikutti erittäin paljon myös Hrustsevin samana vuonna pitämä puhe, jossa hän paljasti Stalinin ajan hallinnon rikollisen luonteen.

Suomessa Skp jakaantui kymmenen vuotta myöhemmin itsenäiseen – anakronistisesti ilmaistuna eurokommunistiseen – enemmistöön ja Nkp:lle uskolliseen ”taistolaiseen” vähemmistöön. On tärkeätä ymmärtää, että vaikka tämä ja Skdl:n johtajan Ele Aleniuksen itsenäinen toiminta pilasi ideologisesti Skp:n enemmistön ja samalla koko Skdl:n suhteet Neuvostoliittoon, Skdl pysyi Suomen YYA-politiikan täysin ehdottomana tukijana.

Skdl:n (ja Skp:n) historiaa on sekä poliittisesti että ideologisesti vaikea ymmärtää, ellei paneudu siihen riittävän eläytyneesti. Tämän vuoksi, kun Vasemmistoliitto aloitti toimintansa vuonna 1990 siihen oli helppo lyödä ”entisten kommunistien” leima.

Vasemmistoliitto haluttiin valtamediassa näyttää sakkina, joka joutaa historian roskatynnyriin siinä kuin Neuvostoliittokin. Sama leimaaminen oli sosiaalidemokraattisessa ja porvarillisessa lehdistössä jatkunut vuodesta 1948, eikä Skp:n vuoden 1966 irtautuminen Moskovasta ja marxismi-leninismistä ollut tuonut siihen muutosta.

Tuskin mikään olisi voinut olla poliittisesti epäoikeudenmukaisempaa – ja epädemokraattisempaa. Skdl ja Vasemmistoliitto ovat edustaneet – Vasemmistoliitto edustaa edelleen – sitä parasta, mitä suomalainen demokratia on tarjonnut ja tarjoaa kansalaisille: demokratiaa, ihmisoikeuksien edistämistä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tukea tasa-arvotyölle, tuke koulutuksen kehittämisellle, ihmisyyttä, tulevaisuuden uskoa, työn kunnioittamista ja kapitalismin kritiikkiä. Vasemmistoliitto kuten edeltäjänsä myös sijoittaa oikealla tavalla Suomen osaksi maailmaa, itsenäiseksi toimijaksi, mutta globaalin vastuunsa tiedostavaksi valtioksi, joka rakentaa aktiivisesti tasa-arvoisten kansakuntien ja tasa-arvoisten ihmisten maailmaa; sellaista, jossa myös luonto voi hyvin.

Mauno Koivisto jatkoi presidenttinä Kekkosen sairastuttua tämän politiikkaa aina Neuvostoliiton kuolemaan asti ja teki sen jälkeen Venäjän kanssa ystävyyssopimuksen, jossa ei kuitenkaan ollut enää YYA-sopimuksen sotilaallisia klausuuleja. Se oli viisasta naapuriystävyyden politiikan jatkamista. Suomi jatkoi nyt Ruotsin rinnalla sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkaa.

Melko paljon on kuultu puhetta siitä, varsinkin 90-luvun jälkeen, että Suomen olisi pitänyt liittyä Naton jäseneksi 90-luvulla, jolloin Venäjä ei olisi pannut hanttiin. Natoon liittymisen kannattajia oli kuitenkin 90-luvulla vain vähän, vain noin 20% kansalaisista gallup-tutkimusten mukaan. Kun varsinkin 2010-luvulla keskustelu Natosta vilkastui, ei sekään lisännyt erityisen suuresti Suomen Nato-jäsenyyden kannatusta.

Sitä, että liittoutumattomuuden kannatus säilyi vielä 2020-luvun alussakin Suomessa korkeana selittänee ennen kaikkea arvostamamme naapurimaan Ruotsin pitkäaikainen liittoutumattomuus-politiikka. Toinen selittävä tekijä lienee Suomen jo kylmän sodan aikana saama asema ja hyvä maine hyviä palveluja kansainvälisessä politiikassa tarjoavana rauhanvaltiona.

Vaikka Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen yhteistyö on tiivistynyt paljon viime vuosina, maidemme liittoutumattomuus-politiikkojen historialliseen eroon ei kuitenkaan ole juurikaan kohdistunut tutkimuksellista mielenkiintoa. Varsinkin viime vuosina molemmissa maissa liittoutumattomuus lienee tuntunut ”luonnolliselta” ja parhaiten YK:n peruskirjan määrittämään maailmanjärjestykseen sopivalta.

Ehkä hälytyskellojen olisi kuitenkin pitänyt soida sekä Suomen että Ruotsin poliittisessa vasemmistossa erityisesti silloin, kun itäisen Keski-Euroopan maita, entisiä Neuvostoliiton satelliitteja, ja Balttian maita alettiin ottaa Naton jäseniksi. Aloite oli toki näiden maiden itsensä, mutta kaikkien motiivi oli sama, eli pelko Venäjää kohtaan. Käytännössä prosessi merkitsiVenäjän eristämistä Euroopasta ja on merkinnyt sen omaehtoisen eristäytymisen liian aulista hyväksymistä.

Identiteetit merkitsevät politiikassa paljon, ja ne ovat salakavalia. Vaikka identiteetit vaikuttavat voimallisesti, niitä ei aina tiedosteta. Suomessa on melko runsaasti ihmisiä, jotka elävät siinä hirvittävässä harhassa, että Suomi ei ole vielä täysin länsimainen yhteiskunta, koska ei ole Naton jäsen. Suomi on kuitenkin ollut länsimainen yhteiskunta jo varhaiselta keskiajalta alkaen. Se on totta sekä historiallis-poliittisesti että kulttuurisesti, vaikka maamme sijaitseekin maantieteellisesti itäisen Keski-Euroopan itäpuolella.

Vasemmistoliiton jäsenissä ja kannattajissa on liian paljon ihmisiä, jotka ovat omaksuneet kylmän sodan ajoilta periytyvän Neuvostoliiton propagandan luonnehdinnan Natosta. Sen mukaan se oli Neuvostoliittoa vastaan tähdätty ja Neuvostoliittoa piirittävä sotilasliitto, ei siis suinkaan puolustusliitto vaan hyökkäys-liitto. Tosiasia kuitenkin oli, että Nato syntyi pelosta Itä-Euroopan miehittänyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Se siis syntyi erittäin aidosti puolustusliittona. Kokonaan toinen asia on, että USA on sittemmin käyttänyt aika-ajoin valtioiden Nato-jäsenyyksiä hyväkseen kootessaan ns. halukkaiden liittoutumia. Natoa on myös käytetty johtamaan sellaisia kansainvälisiä operaatioita, joita voi luonnehtia puolustuksellisiksi vain venyttämällä melkoisesti puolustus-sanan merkitystä.

Kannatin aikanaan Martti Ahtisaaren valintaa tasavallan presidentiksi. Olin yksi varapuheenjohtajista siinä valtuuskunnassa, joka perustettiin edistämään hänen valintaansa. Hän myös hoiti mielestäni presidenttikautensa oikein hyvin, mutta olin täysin eri mieltää siitä, kun Ahtisaari muistaaksen jo presidenttiaikanaan ilmoitti Natoa tarkoittaen olevansa sitä mieltä, että ”Suomen tulisi liittyä kaikkiin läntisiin järjestöihin”.

Unto Hämäläinen lienee ”lännettymis” sanan keksijä. Ainakin hän on viljellyt sitä ahkerasti. Hän on erinomainen lehtimies, mutta olisi silmissäni vielä paljon parempi, jos ei käyttäisi tuota sanaa. Se on tarkoitettu jonkinlaiselle antiteesiksi ”suomettumiselle”, joka on myös niitä ongelmallisia propagandistisia sanoja, joita itseään aidosti kunnioittavan journalistin tulisi mielestäni välttää.

Kun puhutaan lännettymisestä puhutaan implisiittisesti suomettumisesta; ja kun puhutaa suomettumisesta, annetaan virheellinen kuva historiasta. Urho Kekkonenhan ajoi läpi mahdollisuuden Suomelle lähteä mukaan sekä valtiona että kansantaloutena länsi-integraatioon. Muistan oikein hyvin oman ärtymykseni niiltä ajoilta, kun seurasin sivusta mielenosoituksia, joissa oli arvostamiani vasemmistolaisia tuttuja kantamassa kylttejä ”YYA kyllä, EEC ei”. Miten älykkäät ihmiset voivat sekoittaa asiat noin pahasti, kysyin mielessäni. Nuohan eivät olleet vaihtoehtoja, eivätkä vastakohtia. YYA oli silloin järkevä itsestään selvyys. EEC:n liitännäisjäsenyys avasi Suomelle tien liittyä kaksikymmentä vuotta myöhemmin jäseneksi Euroopan unioniin.

Julkisessa keskustelussa Suomessa suhtaudutaan kansainvälisiin järjestöihin todella naiivisti. Ahtisaari ei ole ainoa, joka on ollut sitä mieltä, että Suomen tulee liittyä kaikkiin läntisiin järjestöihin. Skdl:ssä ja Vasemmistoliitossa puolestaan on ollut liikaa ihmisiä, joille kaikki ”läntiset” järjestöt ovat anateema.

Euroopan unioni on läntinen järjestö par exellence. Vasemmistolaisten piirien siihen kohdistamassa kapitalismi-kritiikissä on ollut paljon tärkeää ja huomioon otettavaakin, mutta ajatus yhteismarkkinoista ja myös ajatus EU:sta poliittisena arvoyhteisönä ovat molemmat perustaltaan järkeviä ja sopivat minun vasemmistolaiseen arvomaailmaani erinomaisesti. Euroopan neuvosto ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat EU:n kanssa saman integraatio-prosessin organisatorisia tuloksia. Ehdottoman hienoja edistysaskelia ihmiskunnan historiassa.

Maailman, Euroopan ja Suomen vasemmistossa on runsaan sadan vuoden aikana puhuttu paljon kansainvälisestä solidaarisuudesta, mutta varsinkin kylmän sodan aikaisen retoriikan takia kansainvälisen solidaarisuuden luonnetta ja sen järkevää olemusta ei ole mietitty tarpeeksi. Neuvostoliiton lanseeraama ”imperialismin vastainen solidaarisuus” on hallinnut liikaa vasemmistolaisten ajatuksia ja sensijaan aivan liian vähän se filosofia, jolle ovat perustuneet sekä Kansainliitto että Yhdistyneet Kansakunnat.

Natoa on kylmän sodan vuosina ja sen jälkeenkin vastustettu vasemmistossa ”imperialismin vastaisen solidaarisuuden” nimissä. Se ei ole kaikki ollut perusteetonta, mutta vasemmistossa on ymmärretty huonosti, että Naton ongelma on paljon syvemmällä. Vaikka se perustettiin toisen maailmansodan jälkeen täysin ymmärrettävistä ja legitiimeistä syistä, järjestön syvin ongelma on siinä, että se ylläpitää sitä aivan liian yleistä käsitystä, että kansainvälistä järjestystä ei voida perustaa sellaisten integraatiota rakentavien ja ylläpitävien järjestöjen ja sopimusten varaan, joita edustaa ennen kaikkea Yhdistyneet Kansakunnat, vaan kansainvälisen järjestelmän todellisuus itse asiassa on voimapolitiikka.

Me elämme turvallisuuspoliittisesti kahden rinnakkaisen todellisuuden maailmassa. Myös YK:n peruskirja tunnustaa sen. Siinä kaikki jäsenvaltiot sitoutuvat siihen, etteivät harjoita ”politiikkaa toisin keinoin”. Sotaan ryhtyminen on laitonta, mutta peruskirjan mukaan puolustus on oikeutettua.

Tästä näkökulmasta katsoen Venäjä on kansainvälisen turvallisuuspolitiikan häirikkö ja oli sitä jo ennen hyökkäystään Ukrainaan. Miten siihen tulee suhtautua?

Kannattaa muistaa, että eurooppalaisittain Vladivostokista Vancouveriin Helsingin Ety-kokouksessa päätösasiakirjan allekirjoittaneet valtiot sitoutuivat paitsi uudelleen YK:n peruskirjaan, myös Euroopan valtioiden rajojen loukkaamattomuuteen. Sitä pidettiin aikanaan varsinkin vasemmistossa USA:n hienona ja viisaana myönnytyksenä. Melko yleisesti oltiin sitä mieltä, että asiallisesti Etyk:n päätösasiakirja oli toisen maailmansodan lopullinen rauhansopimus.

Etyk:n jälkeen on tapahtunut paljon; ennen kaikkea Neuvostoliiton hajoaminen ja Kiinan nousu kansainvälisen politiikan jättiläiseksi. Antavatko nämä sinänsä valtavat kehitys-tapahtumat vasemmistolle aiheen ajatella, että YK: peruskirjan määrittämä maailmanjärjestys on vanhentunut ja että on aika palata voimapolitiikan ”geopoliittiseen realismiin”?

Vastaus tähän kysymykseen voi olla vain yksiselitteinen ei. Kansainliitto ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Yhdistyneet Kansakunnat toisen maailmansodan jälkeen, vaikka ne kieltämättä syntyivät Eurooppa- ja USA-vetoisesti, ovat olleet koko ihmiskunnan universaaleja edistysaskelia. Vaikka nyt venäläisten esityksissä voi nähdä kaipuuta kansainvälisen järjestelmän regressioon, paluuta vanhaan, niin eivät hekään näytä täysin uskovan siihen. Kiinan ja Venäjän johtajien Pekingin talviolympialaisten avajaispäivänä antama yhteinen julistus suitsuttaa ylistystä sekä demokratialle että Yhdistyneille Kansakunnille. Läntisen maailman ei tulisi missään tapauksessa suhtautua heidän retoriikkaansa yliolkaisesti.

Ydinaseiden, pandemioiden, ilmaston lämpenemisen ja luonnon monimuotoisuuden häviämisen maailmassa tuo retoriikka on se pohja, jolta voidaan edetä. Vasemmiston on edellytettävä sitä. Äänekkäästi! Vasemmiston ei tule suostua mihinkään nationalistiseen näköalattomuuteen. YK on olemassa; sitä ei tarvitse keksiä uudestaan. On täysin realistista ajatella, että YK:n puitteissa ryhdytään kiireellisesti rakentamaan sellaista globaalia kaikki keskeiset maailmanpolitiikan toimijat sitouttavaa turvallisuuspoliittista ohjelmaa, joka kattaa laajasti kaikki edellä mainitut turvallisuusongelmat. Maailman vasemmiston on vaadittava sitä.

Mitä kaiken edellä sanotun valossa on ajateltava siitä ajankohtaisesta päätöksenteko-dilemmasta, jossa Vasemmistoliitto on sekä hallituksessa että eduskunnassa koskien Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä? Oma käsitykseni on, että siitä ei kannata tehdä liian isoa ongelmaa.

Käsittääkseni Vasemmistoliiton kannattaisi panostaa nyt eniten ennen kaikkea siihen, että päädytäänpä Suomessa ja Ruotsissa kummalle kannalle tahansa, joko liittoutumattomuus-politiikan jatkamiseen tai Nato-jäsenyyden hakemiseen, niin molemmat maat päätyvät samaan ratkaisuun ja samaan aikatauluun.

Vaikka Vasemmistoliitto periaatteessa uskoakseni pitää liittoutumattomuuden jatkamista parempana kuin Nato-jäsenyyttä, ei näytä siltä, että Vasemmistoliiton kanta tässä tilanteessa vaikuttaisi Suomen päätöksentekoon valtiona. Vasemmistoliiton pitää siis ennen kaikkea miettiä, miten se säilyttää puhevaltansa turvallisuuspoliittisissa asioissa Suomen päätöksenteon jälkeen. Vahva suositukseni on, että Vasemmistoliitto ei asetu vastustamaan päätöstä, jos muut puolueet päätyvät siihen, että Suomi päättää hakea Naton jäsenyyttä.

Samalla toinen vahva suositukseni on, että Vasemmistoliitto kirjauttaa eduskunnan pöytäkirjaan äänestysselityksen, jossa se edellyttää, että Nato pitäytyy tiukasti sääntöjensä edellyttämässä järjestön puolustuksellisessa luonteessa ja noudattaa kaikessa toiminnassaan niitä kansainvälisiä sopimuksia ja niiden etiikkaa, jota koskevat käyttäytymistä sodan olosuhteissa.

Päättyypä Ukrainan sota miten tahansa ja päädytäänpä Suomessa Nato-jäsenyyden ja liittoutumattomuus-politiikan välillä tapahtuvassa valinnassa mihin tahansa, on tärkeätä, että Vasemmistoliitto valmistautuu lähitulevaisuudessa nykyistä paljon suurempaan aktiivisuuteen kootakseen ennen kaikkea pohjoismaiden, mutta myös laajemmin EU:maiden, vasemmistoa yhteiseen turvallisuuspoliittiseen ja maailmanpoliittiseen vaikuttamiseen.

Sen keskeisenä tavoitteena tulee olla mahdollisimman selkeä irrottautuminen ase-varaisesta, pelotteeseen perustuvasta turvallisuuspolitiikasta ja nojautuminen lisääntyvästi sopimuspohjaiseen yhteisen turvallisuuden politiikkaan. Maailma on kutistunut niin pieneksi, että yhteiset globaalit haasteet voidaan kohdata ja uhat torjua vain tiiviillä kansainvälisellä yhteistoiminnalla. Ukrainan sota viimeistään osoittaa, että sota politiikan välineenä kuuluu historiaan.