Kansan Uutisten tuoreessa numerossa (30.4.) muistellaan Kai Hirvasnoron jutussa 30 vuotta täyttävän Vasemmistoliiton taivalta ja Sirpa Puhakan haastattelussa puoluesihteeri Mikko Koikkalainen kertoo puolueen nykyisestä jäsenistöstä.
Kelpo juttuja molemmat. Erityisen iloinen olen ollut siitä otteesta, jolla Koikkalainen on ryhtynyt hoitamaan puoluesihteerin tointa. Hän on ollut kiinnostunut puolueen jäsenistöstä. Hän hankkii siitä tutkittua tietoa; ja mikä vielä tärkeämpää: hän jakaa tuota tietoa puolueen aktiivisille toimijoille ja kaikille muillekin kiinnostuneille.
Jäsenten ja kannattajakunnan ikäjakautumat ovat tärkeitä, heidän kiinnostuksensa kohteet ovat huippu-tärkeitä; ja vielä tärkeämpää on tietysti tietää heidän asenteistaan ja niiden kehittymisestä suhteessa erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. Kaikkea tällaista tietoa puolueiden puoluesihteerit ovat itse asiassa keränneet aina ennenkin. Koikkalaisen tyyli poikkeaa kuitenkin puoluesihteereiden vanhasta tyylistä. Hän ei kerää näitä tietoja (ainakaan vain) politiikan ”strategista” suunnittelua varten puoluetoimiston omaksi tiedoksi, vaan syöttää tietoa takaisin jäsenistölle. Se auttaa meitä jäseniä tietämään keitä me olemme. Eikä siinä keitä me olemme – minkälainen joukko – ole mitään peiteltävää. Päinvastoin.
Hirvasnoron jutussa palautetaan mieliin, että Vasemmistoliittoa perustettaessa käytiin julkista keskustelua siitä, ollaanko perustamassa puoluetta vai liikettä. Toivottavasti mahdollisimman monet nykyisin ymmärtävät, että demokratiassa koskien demokraattista puoluetta keskusteltiin väärästä asiasta. Vaihtoehtoa ollako puolue vai liike ei oikeastaan ollut olemassa, kun tarkoitus oli joka tapauksessa valita edustajia valtuustoihin ja eduskuntaan. Oikea kysymys olisi ollut ja on : kun olemme puolue, kuinka voimme olla myös liike?
Koikkalainen sanoo, että Vasemmistoliitossa arvot merkitsevät jäsenille muita puolueita enemmän. Jos tämä on tutkittua tietoa, se on hyvä asia. Hän sanoo myös, että kannattajakunta on uudistunut jäsenistön mukana tai päinvastoin. Luulen, että aika paljon juuri päinvastoin. Siihen, että Koikkalainenkin näkee asiaa näin päin, viittaa hänen toteamuksensa, että ”jäsenyys ja kannattaminen eivät periydy perheessä ja suvussa”.
Viimeksi mainittu poikkeaa siitä kuvasta, joka meillä oli Skdl:n aikana kansandemokraattisen liikkeen kannatuksen periytymisestä. Tätä asiaa kannattaisi kaivella syvällisemmin. Siitä, että Vasemmistoliitto on tässä mielessä ”uusi puolue” todistaa sekin, että mielikuva Vasemmistoliitosta on koko väestön keskuudessa parantunut. Vanhat rasitteet ovat jääneet historiaan ja nyt niiden ihmisten määrä, jotka voisivat harkita Vasemmistoliiton äänestämistä, on kasvanut. Puolue on siis eräässä mielessä normalisoitunut. Sitä ei mielletä olemassa olevan todellisuuden totaalisesti tuomitsevan ideologian edustajaksi, vaan omien arvojensa suunnassa pragmaattista politiikkaa tekeväksi puolueeksi.
Koikkalainen sanoo, että ”tutkimusten mukaan jäsenten ja kannattajien arvoissa yhdistyvät aatteellisesti punainen ja vihreä” ja että nyt ”Vasemmistoliitto näyttää siltä puolueelta, millaiseksi se perustettiin”.
Tuo on valtavan hyvä lähtökohta mennä eteenpäin. Sitäkin tärkeämmäksi nousevat kysymykset: Mitä tarkoittaa aikamme punaisuus? Mitä tarkoittaa aikamme vihreys? Minkälaisiin yhteiskunta-analyyseihin nuo kysymykset viittaavat? Minkälaisiin teorioihin? Minkälaiseen politiikkaan?
Tässä mielessä jäin kovin mietteliääksi, kun Hirvasnoro omassa jutussaan toteaa Vasemmistoliiton perustamisvaiheesta: ”Yrityksistä uudistaa vanha luovuttiin ja perustettiin kokonaan uusi. Saatiin uusi alku, ennen kuin sosialismi romahti.”
Minä kuulun niihin, jotka esimerkiksi Bernie Sandersin ja Thomas Pikettyn tavoin eivät ole hylänneet käsitettä sosialismi. Kun Neuvostoliitto ja sen mukana koko ”sosialistinen kansainyhteisö” romahtivat, niin siinä romahti valtajärjestelmä, joka oli legitimoinut diktatuuriaan käsitteellä sosialismi. On siis hyödyllistä miettiä mikä oikeastaan romahti.
Aatehistorian paremman ymmärtämisen kannalta olisi tärkeätä, että sekä Vasemmistoliitto Skdl:n perillisenä että SDP voisivat palata siihen itseymmärrykseen, joka oli todellisuutta vielä 1960-luvulla, jolloin ne koko lehdistössä olivat sosialistisia puolueita erotuksena porvarillisista puolueista. Se ei ole helppoa, koska kylmän sodan retoriikka seuraavina vuosikymmeninä pelkisti käsitteen sosialismi ymmärtämisen (virheellisesti ja pelkästään) Neuvostoliiton talous- ja poliittiseen järjestelmän nimeksi.
Tarvittava harjoitus on vaikea, mutta älylllisesti sitäkin kiehtovampi. Se vaatii paneutumista Euroopan vasemmistolaisen debatin niihin vuosikymmeniin, jolloin käsitettä sosialismi alettiin käyttää. 1830-luku oli tässä suhteessa kuuma vuosikymmen.
Uusvanha moderni tapa – ja samalla aatehistoriallisesti oikea tapa – on käsittää sanan sosialismi viittaavan liberalismin (ja tietenkin myös uusliberalismin) ylittävään poliittiseen filosofiaan. Käytänössä kaikki erilainen kapitalismi-kritiikki on ollut sosialismia, riippumatta siitä minkälaisia instituutio-ehdotuksia sen pohjalta on esitetty. Tässä mielessä eurooppalainen hyvinvointivaltio on sosialistisen politiikan aikaansaannos.
Sosialismista voi filosofiana esittää hyvin yksinkertaisen mutta pätevän määritelmän: Se on ihmisten keskinäisen riippuvuuden tiedostamista ja heidän tasa-arvoisuutensa tunnustamista.
Tämän filosofian pohjalta voi pyrkiä rakentamaan erilaisia yhteiskunnallisia insitituutioita ja luoda erilaisia politiikka-ohjelmia. En siis kirjoittaisi kuten Hirvasnoro, että ”sosialismi romahti”. En oikeastaan usko, että Euroopassa edes kovin monen ihmisen unelmat romahtivat. Ihmiset olivat tienneet jo pitkään – tai ainakin vaistonneet, koska käsitteellinen ajattelu on vaikeata – että Neuvostoliitto hallinto- ja talousjärjestelmineen ei voinut edustaa mitään toivottavaa tulevaisuutta. Se oli vasemmistolaisillekin – ja oikeastaan nimenomaan juuri heille – pikemminkin dystopia, eli kauhukuva tulevaisuudesta.
Kannattaa muistaa sekin, että sosialismi on ollut niin kutkuttavan makea käsite, ettei Neuvostoliitto ollut ainoa diktatuuri, joka käytti sitä kilpensä kiillottamiseen. Samoin teki Hitlerin kansallissosialismi.
Mutta silti: tulemme paremmin toimeen, jos emme hylkää tuota sanaa, tai kytke sitä pelkästään Neuvostoliittoon. Me tarvitsemme puolueena – ja sama pätee SDP:hen – kokoavan käsitteen, joka viittaa siihen kapitalismi-kriittiseen ajatteluun ja toimintaan, joka on ollut näiden puolueiden ja niiden lukuisten eurooppalaisten sisarpuolueiden oleellisin käytevoima yli 150 vuoden ajan.