Paavo Väyrynen vetosi viime maanantain kapina-julistuksessa (blogissaan 25.1.) useammassa kohdassa alkiolaisuuteen, jonka Juha Sipilä on puolueen puheenjohtajana Väyrysen mukaan pettänyt. Petokseen puolueen perusaatetta vastaan Sipilä ei ole syyllistynyt vain politiikassa, vaan on lisäksi varmistanut petturi-linjansa pitävyyden sekä eduskuntaryhmän avain-paikkojen että puolueen ministeripaikkojen miehityksellä.
Väyrysen katkeruus Sipilää kohtaan on sitäkin syvempi kun hän puoluekokouksen jälkeen oli uskonut, että ”Juha Sipilästä saattaa tulla Keskustan puheenjohtajana ensimmäinen, jonka poliittiseen linjaan voin olla tyytyväinen.”
Kepun linjaa vetävät Väyrysen mukaan nyt puolueen lestadiolaiset ja liberaalit, jotka taipuvat kaikessa kokoomuksen liberaali-politiikkaan. ”Kansantaloutta yritetään tervehdyttää epätoivoisesti sisäisen devalvaation ja leikkaus-politiikan keinoin, vaikka tarjolla olisi parempi vaihtoehto, eroaminen euro-alueesta. Tästä ei suostuttu keskustelemaan. Eurooppa-politiikan linjana on federalismi.”
Suomalaisessa politiikassa tapahtuu harvoin mitään niin dramaattista, kuin tämä Paavo Väyrysen kapina omaa puoluettaan vastaan. Sen eri ulottuvuuksia tullaan pohtimaan pitkään; ei vähiten Kepun sisällä. Ulkopuolisia analyyseja tullee niinikään runsaasti, lopulta ehkä väitöskirjojakin, koska argumentit, joihin Väyrynen vetoaa, avaavat politiikan ideologisia syvävirtoja poikkeuksellisen haastavalla tavalla.
En tässä yritä kosketella niitä kaikkia. Kaivoin kuitenkin esiin Seppo Niemelän kirjan Ajankohtainen Alkio (Maahenki Oy 2012) palauttaakseni mieleen, mitä alkiolaisuus oikein on. Seppo Niemelä on viime vuonna aivan liian varhain kuollut Santeri Alkion elämään ja ajatteluun syvällisesti perehtynyt filosofian tohtori. Tunsin Niemelän vuosikymmenien takaa yhteisten kansansivistys-harrastustemme tiimoilta. Hänelle Alkio ei ollut vain Maalaisliiton/Kepun ja Suomen yleisen poliittisen historian takia mielenkiintoinen tutkimuskohde. Hän oli itse alkiolainen par excellence.
Santeri Alkio syntyi vuonna 1862 ja kuoli vuonna 1930. Hän ei ollut Maalaisliiton perustaja, jos sellaiseksi ylipäänsä voidaan nimetä joku yksi henkilö, mutta hän oli mukana vahvana vaikuttajana aivan alusta alkaen. Hänestä tuli pian puolueen ideologinen johtohahmo. Vuonna 1906 hän oli mukana perustamassa Ilkka-lehteä, jonka päätoimittaja hänestä tuli. Kansanedustajana hän toimi vuoteen 1922, jonka jälkeen hän keskittyi pelkästään kirjoittamiseen. Hän kirjoitti elämänsä aikana useita romaaneja ja pohtivia yhteiskunnallisia teoksia.
Kun Alkiota arvioidaan, tärkein lähtökohta on ymmärtää, että se Suomi, jossa hän tempautui mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja politiikkaan, oli Venäjän keisarikunnan osana oleva autonominen suuriruhtinaskunta. Toinen tärkeä lähtökohta on sen tiedostaminen, miten ylivoimaisen maatalousvaltainen maa oli, vaikka 1800-luvun jälkipuoliskolla maahan oli jo syntynyt joitakin vahvoja teollisuuskeskuksia. Venäjällä maaorjuus oli lakkautettu vain muutama vuosikymmen aikaisemmin. Suomessa vallitsi perinteinen talonpoikainen vapaus. Kaikkialla Venäjällä talonpojat/torpparit olivat ’yhteistä rahvasta’, joilla oli vain erittäin rajoitetusti valtiollista vaikutusvaltaa. Suomessa talonpojilla oli oma ns. sääty valtiopäivillä, joilla itsellään oli vain neuvoa antava asema, ja joka oli alkanut kokoontuakin säännöllisesti vasta 1860-luvulla.
Muutoksen pysähtyneeseen yhteiskunnalliseen tilaan toi Venäjän tappio sen Japania vastaan käymässä sodassa vuonna 1905. Se johti Venäjällä suureen yleislakkoon ja duuman perustamiseen, Suomessa yksikamarisen eduskunnan perustamiseen. Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin vuonna 1907. Nämä vuodet eivät olleet vain valtavan kansallisen heräämisen ja itsetunnon voimistumisen aikaa, vaan ennen kaikkea kansan heräämisen ja poliittisen järjestäytymisen aikaa. Sosiaalidemokraatit, jotka saivat pääosan voimastaan pientilallisilta ja torppareilta, tulivat valtavalla voimalla eduskuntaan. Talonpoikaisen väestön edustamisesta kilpailemaan syntyi muutama vuosi vanhan työväenpuolueen perustamisen jälkeen Maalaisliitto.
Näissä vielä vakiintumattoman, mutta väkevässä syntymisensä prosessissa olevan demokratian oloissa Alkio opasti talonpoikaista kansaa henkilökohtaiseen kansalaisuuteen ja sivistyneen yhteiskunnan rakentamiseen. Hänen oppi-isiään olivat J. W. Snellman ja Agathon Meurman. Alkio näki yhteiskunnallisena visionäärinä paljon aikalaisiaan pidemmälle. Hän oli sisäistänyt voimakkaasti yhteiskunnallisen – sekä taloudellisen että poliittisen – kehityksen ajatuksen. Alkiolla se tarkoitti universaalin ja tasa-arvoisen ihmisyyden pohjalle rakentuvaa maailmankuvaa. Suomessa sisäisesti se tarkoitti kansalaisten sivistyksen perustalle rakentuvan demokraattisen suvaitsevaisuuden ja yhteistyön rakentamista. Maailmanlaajuisesti se merkitsi sellaisen Suomen rakentamista, joka globaalissa kehityksessä ottaa luontevan, toisia kansoja kunnioittavan ja niiden kanssa yhteistyötä tekevän paikkansa.
Kun Paavo Väyrynen Euroopan unionin ja euron vastustamisessaan vetoaa Alkioon, hän tekee itsensä naurunalaiseksi niiden ihmisten silmissä, jotka ovat perehtyneen Santeri Alkion ajatteluun. Kukaan, ei edes Paavo Väyrynen, voi tietää, mitä Alkio – jos eläisi – ajattelisi tänä päivänä Euroopan integraatiosta. Voimme vain arvailla. Pidän omaa arvaustani sen perusteella, mitä tiedän Alkion ihmis- ja maailmankuvasta, pätevämpänä kuin Väyrysen arvausta. Uskon, että Alkio olisi omien lähtökohtiensa takia integraation vankka kannattaja. Todennäköisesti hän pohtisi, miten unionia tulisi kehittää, jotta se olisi instituutiona demokraattisempi ja sosiaalisempi. Luultavasti häntä myös askarruttaisi se, miten unioni lunastaa parhaiten paikkansa laajemmassa globaalissa kehityksessä. Luultavasti hän pohtisi paljon sitä, mitä on rakentava EU-kansalaisuus, ja miten sitä voidaan sivistystyöllä edistää.
Pidän myös varmana, että Alkio olisi edelleen valtio-instituution vankka kannattaja, mutta suhtautuisi täysin torjuvasti valtion suvereniteetin sellaiseen tulkintaa, joka torjuu yhteistyön kansainvälisissä ja ylikansallisissa organisaatioissa tai pyrkisi sulkemaan rajoja niiden avaamisen sijaan. Väyrysen populismi ja hänen itsekeskeinen uhoamisensa eivät saa mitään pohjaa Alkion maailmankatsomuksesta ja sivistysihanteesta.