Helsingin Sanomien tämän päiväisen otsikko on ”Arvojen sotaa käydään nyt aseilla”. Pääkirjoituksen suuri ansio on siinä, että se muistuttaa kysymyksen nyt olevan arvoista. Sanooko pääkirjoitus asiasta jotakin todella oleellista ja viisasta, se on kokonaan toinen juttu.
”Vanha maailmanjärjestys repesi 24. helmikuuta, kun Venäjä hyökkäsi laittomasti suvereeniin naapurimaahansa Ukrainaan”. Tämä on valitettavasti totta ja huikean dramaattista, mutta onko pääkirjoitustoimittaja todella ymmärtänyt lauseen merkityksen?
”Vanha maailmanjärjestys” perustettiin vuonna 1945 San Franciscossa, jossa hyväksyttiin peruskirja uudelle universaaliseksi tarkoitetulle kansainväliselle järjestölle Yhdistyneille Kansakunnille, joka perustettiin vain osittain onnistuneen Kansainliiton tilalle ja sen epäonnistumisista uuden järjestön rakenteissa oppia ottaen.
YK:sta sen monine erityisjärjestöineen ja koko YK-regiimistä lukemattomine sopimuksineen on sitten vuoden 1945 muodostunut valtava institutionaalinen ja kansainvälisen oikeuden kudelma, jota tuskin mikään sen jäsenvaltio on romuttamassa. Juuri nyt kannattaa tässä mielessä kiinnittää erityinen huomio siihen Kiinan ja Venäjän johtajien Pekingin talviolympialaisten avajaispäivänä allekirjoittamaan julistukseen, jossa he vakuuttavat maidensa sitoutuneen pysyvästi demokratian edistämiseen ja YK-regiimin tukemiseen.
Maailmansotien välillä natsi-Saksa ja muut fasistiset hallitukset suhtautuivat avoimen pilkallisesti demokratiaan ja sopimus-peräiseen kansainväliseen järjestykseen. Kiina ja Venäjä ovat molemmat autoritaarisia hallintoja, mutta ne vannoivan Pekingissä vain muutama kuukausi sitten erittäin perusteellisessa julkilausumassaan demokratian ja YK:n nimiin. Helmikuun 24. päivänä vanha maailmanjärjestys repesi, mutta kuinka kuinka pahasti ja kuinka lopullisesti juuri arvojen näkökulmasta?
Onko tilanne pikemminkin se, että maailmassa arvot ovat sittenkin hämmästyttävän yhteisiä, mutta kiistaa käydään nyt niiden oikeasta tulkinnasta?
Nato syntyi pian YK:n jälkeen. Se syntyi Neuvostoliiton ja sen aggressiivisen kommunismin pelossa. Toisen maailmansodan liittoutuneiden hyvän yhteistyön jäljiltä kuva Neuvostoliitosta ja Stalinista oli monien silmissä positiivinen. Ranskassa ja Italiassa oli vastarintaliikkeiden jäljiltä suuret kommunistiset puolueet, jolla niilläkin oli erittäin positiivinen imago. On mahdotonta kiistää etteikö Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan hallitusten pelko Neuvostoliittoa kohtaan olisi ollut todellinen ja aiheellinen.
San Franciscossa vuonna 1945 tuskin osattiin ennustaa, tai edes kuvitella, miltä kylmän sodan maailma tulisi näyttämään vain muutaman vuoden kuluttua. Mutta syntynyt kylmän sodan todellisuus varustelukierteineen ei rikkonut muodollisesti YK-regiimiä.
YK:n peruskirjan mukaan sodan aloittaminen, siis hyökkäys toiseen suvereeniin maahan tai vanhanaikainen ”politiikan jatkaminen toisin keinoin”, on laitonta ja kiellettyä, mutta puolustautuminen hyökkääjää vastaan on laillista ja luvallista. Edellytyksenä on, että puolustautujan tulee välittömästi alistaa syntynyt aseellinen konflikti YK:n turvallisuusneuvoston käsittelyyn.
Nato on puolustusliitto, joka ilmoittaa tukeutuvansa YK:n peruskirjaan ja tukevansa YK:ta.
Kylmän sodan aikana maailma tottui siihen, että Nato, sen vastapainoksi perustettu Varsovan liitto ja niiden välinen varustelukilpailu ovat ”luonnollinen” osa vallitsevaa maailmanjärjestystä. Samaan aikaan YK-regiimi toimi estäen suursodan syttymisen. Siirtomaasotia, jotka usein olivat Neuvostoliiton ja lännen välisiä proxy-sotia yritettiin hallita parhaan taidon mukaan (rauhanturvatoiminta, kriisinhallinta). Neuvostoliiton omassa etupiirissään käymiin sotiin (Unkari ja Tshekkoslovakia) länsi suhtautui kohteliaasti valtapiirin sisäisinä ”poliisitoimina”.
Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan loppuminen olisivat tarjonneet loistavan tilaisuuden lopettaa Varsovan liiton lisäksi myös Nato ja luoda niiden raunioille YK-regiimiin vielä tiukemmin tukeutuva turvallisuusarkkitehtuuri, jossa Venäjä ja mahdollisesti jo silloin myös Kiina olisivat olleet täysivaltaisesti ja tasa-arvoisesti mukana ”lännen” kanssa.
Niin ei valitettavasti tapahtunut ja olemme nyt siinä ennenkuulumattomassa tilanteessa, että YK-regiimiä rikkoo yksi YK:n turvallisuusneuvoston jäsenvaltio. Maailman (ja Suomenkaan) turvallisuus-tilanne ei kuitenkaan parane pitkällä tähtäyksellä Natoa vahvistamalla. Siihen tarvitaan diplomatiaa ja uuden yhteisen turvallisuuden arkkitehtuurin rakentamista.
Hesarin pääkirjoitus sanoo hyväksyvän tai alistuvan tuntuisesti, että ”nyt puhutaan aseilla, vaikka vastakkain ovat arvot”. ”Mittaa toisistaan ottaa kaksi järjestelmää demokraattinen ja autoritaarinen.”
Olisi absurdia pitää Ukrainan sotaa vain samanlaisena tapauksena kuin olivat kylmän sodan aikaiset proxy-sodat kehitysmaissa. Nyt sodan osapuoli ja aloittaja on YK:n turvallisuusneuvoston jäsenvaltio. On päivänselvää, että Nato ei voi lähteä sotaan mukaan. Se olisi globaaliin kollektiiviseen itsemurhaan ryhtymistä.
YK-regiimissä legitiimejä toimijoita ovat suvereenit valtiot, se on sopimusjärjestelmä, eikä se voi realistisesti muuta olla. Sopimukset perustuvat yhteisiin arvoihin. Jos kylmän sodan aikana YK:n sopimus-järjestelmää voitiin pitää yllä, vaikka suuressa osassa jäsenvaltioita oli vallassa autoritaarinen hallitus, sen täytyy olla mahdollista nytkin.
Autoritaaristen ja demokraattisten valtioiden välisiä hallinto-kulttuurien eroja ei voida siivota pois asein. Demokratiaan ei voida pakottaa; sen kehittyminen on jokaisessa valtiossa sisäinen ja syvästi yhteiskunnallinen kehitys- ja oppimisprosessi.
Jos Ukrainan sota jotakin opettaa, niin sen, että arvojen sotaa ei voida käydä aseilla. Nyt kaikkien YK:n jäsenvaltioiden, täysin riippumatta siitä, mikä on niiden hallinnon demokraattisuuden aste, on kyettävä paikantamaan aikakautemme tärkeimmät keskeiset yhteiset arvot ja rakennettava ne turvaava yhteinen turvallisuus-arkkitehtuuri.
Rauhan säilyttäminen, ilmaston lämpenemisen torjunta ja elämälle välttämättömien luonnonvarojen riittävyyden turvaaminen myös tulevaisuudessa ovat hyviä kandidaatteja niiksi keskeisiksi arvoiksi, joiden ympärille tuo turvallisuus-arkkitehtuuri tulisi nyt kiireesti rakentaa. Siksi aseet olisi saatava Ukrainassa vaikenemaan – mitä nopeammin, sen parempi.