Voiko populismia vastustaa populismilla?

Keskiviikon (4.10.) Ykkösaamussa haastateltiin väitöskirjatutkija Tuukka Ylä-Anttilaa, joka puolustaa tällä viikolla väitöskirjaansa populismista. Hänen tutkimuksensa keskittyy erityisesti oikeisto-populismiin Suomessa 2007-2016. Voi olla, että sain lyhyen haastattelun perusteella virheellisen kuvan hänen ydinajatuksestaan. Hänen kantansa kuitenkin tuntui olevan, että muut puolueet voivat pärjätä kilvassa populistipuolueiden kanssa vain omaksumalla ainakin osittain populistisen tyylin lähestyessään ns. suurta yleisöä eli äänestäjiä.

Esimerkkinä tällaisesta populistiseen tyyliin mukautumisesta Ylä-Anttila palautti mieleen demareiden taannoisen kampanjan ”Maassa maan tavalla”. Vasta- tai kilpakampanjaksi perussuomalaisille ja ”taktiseksi” mukautumiseksi minäkin sen aikanaan mielsin. Samoihin aikoihin ainakin osa Vasemmistoliiton edustajista omaksui puheeseensa samanlaista retoriikkaa. En pitänyt sitä viisaana sen paremmin demareiden kuin vassareidenkaan harjoittamana.

Voiko populismia vastustaa populismilla?

Juttelin aikanaan erään demariystäväni kanssa aiheesta. Sanoin, että minua kauhistuttaa se, miten paljon demareiden politiikkaan on omaksuttu persu-retoriikkaa. ”Niin, niin”, sanoi ystäväni, ”mutta kysymyshän on vain vaalien voittamisesta”. ”Se voi olla vaarallista”, sanoin, ”periksi antaminen hulluudelle hulluuden torjumiseksi voi johtaa täystuhoon”.

Mielessäni oli tietysti se historia, miten maailmansotien välisenä aikana kaikkialla Euroopassa annettiin vähitellen periksi fasistiselle ajattelulle. Ensin se johti diktatuuriin Italiassa, sitten nationalistisiin ja autoritaarisiin hallintoihin melkein kaikissa Euroopan maissa, lopulta Hitlerin ja natsien raudanlujaan diktatuuriin Saksassa ja Saksan aloittamaan toiseen maailmansotaan.

Samoihin aikoihin tuon keskustelun kanssa tulin hankkineeksi Ernesto Laclaun kirjan On Populist Reason¹. Laclau oli aikaisemmin ollut toisena tekijänä mukana (aivan ilmeisesti pääasiassa) Chantal Mouffen kirjoittamassa kirjassa Hegemony and Socialist Strategy². Pidin jälkimmäistä, vahvasti Antonio Gramscin ajatteluun nojaavaa kirjaa aikanaan yhtenä kaikkein viisaimmista sosialistista ajattelua ja sosialistien poliittista strategiaa käsittelevistä kirjoista. Sitä taustaa vasten Laclaun populismi-kirja oli minulle melkoinen pettymys. Mutta se oli pettymys, joka pani ajattelemaan.

Laclau on syntyjään argentiinalainen (Chantal on belgialainen, johon Ernesto tutustui Lontoossa). Hän eli ja kirjoitti siinä käsityksessä, että on vain hyvä, että (sekä käsitteenä että käytäntönä) on olemassa sekä oikeisto- että vasemmisto-populismia, mutta niiden välillä on tehtävä selvä ero. Pelkään pahoin, että latinalaisen Amerikan poliittinen todellisuus, jonka tutkimiseen Ernesto erikoistui, tavallaan huijasi häntä. Latinalaisessa Amerikassa vasemmisto-populistiset hallitukset ovat saaneet aikaan sosiaalista edistystä, mutta tuon maanosan viimeaikainen poliittinen kehitys osoittaa, että vasemmisto-populismi ei suinkaan välttämättä johda demokratian kehittymiseen ja vakiintumiseen, vaan voi taantua ja korruptoitua autoritaariseksi diktatuuriksi.

Oma johtopäätökseni on aika selkeä: sellaista kuin vasemmisto-populismi ei poliittisena toimintana pidä lainkaan olla olemassa. Käsite tietysti tarvitaan, koska vasemmisto-populismia on olemassa pidämme sitä suotavana tai ei. Populismin (siis oikeisto-populismin, joka on populismia par excellence) vastustaminen populismin avulla on kuitenkin kuin – turvautuakseni vanhaan sanontaan – ajaisi Pirua ulos Belsebuubin avulla.

Vasemmistolaisuus on historiallisessa katsannossa valistuksen projekti, joka juontaa juurensa 1600- ja 1700-luvuilta, jolloin askel askeleelta irtauduttiin uskonnollisesta maailmankuvasta ja sen tilalle asettui tieteellinen tapa katsoa maailmaa, sen perustoimintoja ja kehitystä.

Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789 (ja jo hieman aikaisemmin Pohjois-Amerikassa) löi läpi se valistuksen ajattelu, että yhteiskunnallinen järjestys (säätyineen) ei ole Jumalan, vaan ihmisten omaa tekoa. Siksi ihmiset voivat myös muuttaa yhteiskunnallisen järjestyksen poliittisella toiminnallaan. Demokratia ja kansalaisuus astuivat historian näyttämölle. Niiden ytimessä oli se uusi ymmärrys, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia vain Jumalan silmissä, vaan voivat olla – ja että heidän tulee olla! – tasa-arvoisia myös toistensa silmissä.

Feodalismi murtui ja alkoi kehittyä demokratiaksi ja porvariston (kapitalistiseksi) ylivallaksi. Toisen maailmansodan jälkeen olemme eläneet aikaa, jolloin vasemmisto on ammatillisen järjestäytymisen ja sosiaalivaltion (siis ns. hyvinvointivaltion) avulla rakentanut työväestölle taloudellisesti tasa-arvoisempaa asemaa porvariston rinnalla. Se ei ole näinä vuosikymmeninä tapahtunut populismin, vaan valistuksen ja sivistyksen avulla. Eikä oikoteitä ole olemassa.

Demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet ovat tämän päivän keskeistä poliittista retoriikkaa mm. Euroopan unionissa. Vasemmisto (mielestäni ”vasemmisto”) tekee hyvin tyhmästi , jos se kuvittelee noiden arvojen liittyvän vain jonkin ”porvarillisen demokratian” rakentamiseen, ja että ne tulee ylittämään jokin ”vasemmistolainen transkendenssi”. Nuo arvot ovat vasemmiston projektin ydintä, joita mikään vasemmisto ei saa koskaan hylätä. Edistys tulee rakentaa niiden varaan.

Vasemmiston projektissa kysymys on nyt a) oikeudenmukaisesta ja järkevästä sosiaalivaltiosta, b) luotettavasta sopimus-yhteiskunnasta, c) taloudelliselle toiminnalle järkevät pelisäännöt asettavasta julkisesta vallasta. Viimeksi mainittu tehtävä on heikoimmin ymmärretty, koska siinä ei tänä päivänä ole kysymys enää vain kansallisvaltioiden sisäisistä pelisäännöistä, vaan globaaleista pelisäännöistä. Me elämme läpi-globalisoituneessa maailmassa. Vasemmistolaisuus voi olla vain globaali projekti.

Akateeminen fasismin tutkimus on ollut (ymmärrettävästi) kohdistunut etupäässä 1920- ja 1930-lukuihin, jolloin sekä suurvalta- että pienvaltio-nationalismia määrittivät yhtäältä 1800-luvun kansallisromantiikka ja toisaalta suurten eurooppalaisten imperiumien hajoaminen ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Me elämme nyt toisenlaista aikaa, jossa globalisaation eteneminen ylikansallisine instituutioineen (mm. EU), ristiriitoineen, sotineen ja niistä johtuvine pakolaisongelmineen synnyttää taantumuksellista nationalismia ja oikeistopopulismia, sekä ihmisten ja kansojen eriarvoisuuteen tosissaan uskovaa protofasismia ja myös aitoa fasismia.

Vasemmiston pitää kavahtaa populismia. Sen oma projekti voi nojata menestyksellisesti vain valistukseen ja sivistykseen. Se on pitkä tie, mutta ei välttämättä historiallisesti niin pitkä kuin se kamppailu, joka johti porvarillisen yhteiskunnan voittoon keskiaikaisesta feodalismista.

Kun kysymys on valistuksesta ja sivistyksestä, avainasemassa ovat koulu ja media, erityisesti julkisen palvelun yleisradiotoiminta. Se, minkälaisten arvojen hegemonia vallitsee näissä välineissä tänään, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, minkälaisessa yhteiskunnassa me elämme huomenna.

”Vasemmisto-populismin” legitimoimisen suurin vaara olisi populismiin välttämättä liittyvä ihmiskuva, joka on tietämätön ja herkästi johdateltavissa oleva ihminen. Järkevälle vasemmistolaisuudelle ihminen on sekä ammatillisesti että yhteiskunnallisesti sivistynyt kansalainen, kykenevä kriittiseen ajatteluun ja kokonaisuuksien hahmottamiseen, ja ennen kaikkea kaikkien ihmisten universaalin tasa-arvon sisäistänyt. Hän ei ole populistisesti manipuloitavissa.