Tänään sunnuntaina 20.3.2022 Helsingin Sanomien pääkirjoitus tarjosi vastustamattoman kiusauksen kirjoittaa ideologiasta. Se johtuu siitä, että Hesari itse ei ole vastustanut kiusausta valaa lukijoihinsa uskoa ja ”taistelutahtoa” nimenomaan ideologisella argumentaatiolla.

Pääkirjoituksen otsikko on ”Länsi ei Putinin iskuista hajoa”. Ehkä hieman omituinen otsikko, sillä eihän Putin käy sotaansa, eikä suuntaa sotilaallisia iskujaan ”länttä” vaan Ukrainaa vastaan. Ehkä Hesari kuitenkin aavistaa oikein. Symbolisella tasolla monet ihmiset hahmottavat Ukrainan sodan, ja siihen liittyvän kiistan Ukrainan oikeudesta liittyä Euroopan unioniin ja Natoon, ideologiseksi kädenväännöksi Putinin edustaman venäläisyyden (tai yleisemminkin autoritaarisuuden) ja lännen arvomaailman välillä.

Hesari on tietysti oikeassa.

Mutta vain tärkein varauksin!

Siteeraan: ”Demokraattisten markkinatalouksien vahvuus on se, mikä autoritaaristen johtajien silmissä näyttää heikkoudelta: pirstoutuneisuus.”

En liene väärässä kun oletan, että pääkirjoittajan mielessä on ollut vanhan Venäjän, Neuvostoliiton ja uuden Venäjän tietyssä mielessä hyvin yhtenäinen pitkä historia, jonka hän myös assosioi sosialismin käsitteeseen. Juuri tähän kätkeytyy oman aikakautemme kaikkein suurin tragedia, jota on mitattava kahdella vuosisadalla.

Pragmaattinen sosialismi on Neuvostoliiton ulkopuolella päässyt muuallakin kuin pohjoismaissa erittäin pitkälle sivistyneiden hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamisessa. Se on tarkoittanut käytännössä valtavaa edistystä sekä työmarkkinoiden sopimiskulttuurissa (mikä on kansalaisten sopimusyhteiskunnan ydin) että hyvinvointivaltion rakentamisessa (mikä puolestaan on demokraattisesti säädettyjen hyvinvointi-instituutioiden muodostama kokonaisuus).

Ketkä ovat olleet tämän pragmaattisen sosialismin agentit, sitä edistäneet toimijat? Tärkein on kiistatta ollut ammattiyhdistysliike. Tärkeitä ovat olleet myös poliittiset puolueet: sosialistiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, sosiaaliliberaalit keskustapuolueet ja aina välillä joissakin historian käänteissä myös konservatiiviset oikeistolaisetkin puolueet.

Mikä on ollut tämän pragmaattisen sosialismin ydin? Minulle vastaus on selvä: se on ihmisoikeus-filosofia, joka on 1900-luvulla ja kuluneella vuosisadalla lyönyt läpi lähes kaikkien maiden lainsäädännössä. Nykyisin oikeutta ammatilliseen järjestäytymiseen pidetään Suomessa itsestään selvänä. Niin itsestään selvänä, että osataanko se edes ymmärtää ihmisoikeudeksi? Sen oikeuden takasi Suomessa kuitenkin vasta ns. tammikuun kihlaus vuonna 1940. Monessa maailman maassa tämä oikeus puuttuu edelleen.

Se, että mielikuvaamme sosialismista värittää Neuvostoliitto voimakkaammin kuin mikään muu, on intellektuaalinen tragedia sinänsä. Se, ettemme näe kehitystä Neuvostoliiton ulkopuolella, siis hyvinvointi-yhteiskuntien syntyä ja kehitystä, kunnolla tai edes ollenkaan sosialististen ideoiden edistymisenä, on vielä paljon suurempi intellektuaalinen tragedia.

Historiallisesti sosialismi on ollut yhteiskunta-poliittisten ideoiden rakentamista liberalismin peruskäsitteiden – vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon – varaan. Sosialismin riita liberalismin kanssa on koskenut filosofisesti vain pääomien omistamiseen liittyneitä, ja usein edelleen liittyviä, kohtuuttomia kapitalistisia etuoikeuksia.

Koko maailma ymmärtää nyt, että Lokakuun vallankumouksen formula ratkaista tuo riita, oli totalitaristinen järjettömyys – poliittisesti, taloudellisesti, inhimillisesti.

Kun luin Hesarin pääkirjoitusta melkein uskoin, että sen kirjoittaja on lukenut yhden viime vuosien viisaimmista ideologisista kirjoita, joka on kirjoitettu sosiaaliliberaalin ideologian hengessä. Tarkoitan amerikkalaisten Daren Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjaa Why Nations Fail, joka on julkaistu myös suomeksi, mutta valitettavasti virheellisellä nimellä ”Miksi valtiot kaatuvat?”.

Pääkirjoitus sanoo, että Ukrainan sota on nostanut esiin myyttejä. Siteeraan:

”Demokraattisten markkinatalouksien vahvuus on se, mikä autoritaaristen johtajien silmissä näyttää heikkoudelta: pirstoutuneisuus. Demokratia ja markkinatalous ovat kuin Kreikan mytologiasta tuttu Hydra. Kun olion pään katkaisee, tilalle kasvaa heti uusi. Tähän eivät Venäjän kaltaiset totalitaristiset järjestelmät pysty.” ”Lännen hyvinvointi tulee miljoonista pienistä yrityksistä. Venäjällä valtiojohtoinen järjestelmä tukahduttaa niitä kilpailun pelossa ja lopun hapen syö korruptio.”

Näiden myyttien rinnalle ovat nousseet ehkä vielä väkevämmin venäläiset myytit vahvan johtajuuden siunauksellisuudesta ja mm. siitä, että johtaja saa valtuutensa suoraan jumalalta. Samoin myytti sellaisesta venäläisyydestä, johon kuuluvat erottamattomasti myös Valko-Venäjä ja Ukraina. Viimeksi mainitun tyyppisiä myyttejä kutsutaan nykyisin narratiiveiksi.

Acemoglu ja Robinson käyvät hieman Marxin tapaan läpi koko maailman historian ja päätyvät lähteidensä perusteella johtopäätökseen, että taloudellinen kasvu ja tasa-arvoinen hyvinvointi ovat aina olleet todennäköisempiä sellaisissa avoimissa yhteiskunnissa, jotka ovat sallineet vapaan keskustelun, vapaan tutkimuksen, kokeilut ja hajautetun vallankäytön. Heidän ”ideologiansa” tiivistyy käsitteisiin inklusiivisuus contra exklusiivisuus. Kansanomaisesti sanoen inklusiivisuus ottaa kaikki asianosaiset mukaan, eksklusiivisuutta ovat suljetut eliitit ja jäykkä byrokratia.

Sekä oikealla että vasemmalla on nyt aika havahtua. Demokratia ja markkinatalous ovat oikeasti hyvä ja dynaaminen kombinaatio – jos ne ovat inklusiivisia. Lännen historiassa se on tarkoittanut edellytysten luomista aidolle yrittäjyydelle ja avoimelle markkinoille pääsylle, lainsäädäntöä, joka takaa taloudellisen toiminnan rehellisyyttä ja avoimuutta ja taloudellisen toiminnan monipuolista sääntelyä mm. terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi. Mutta lisäksi – ja tätä joidenkin on vaikea ymmärtää – työmarkkinoiden reiluja pelisääntöjä ja kunnollisen hyvinvointivaltion rahoittamista.

Tottakai se, mitä Putin ajaa takaa sodallaan ja laajemmin politiikallaan, on tuomittu historian pitkässä juoksutta häviöön, mutta se edellyttää tajunnan vallankumousta Venäjällä. Sota ei tätä asiaa ratkaise. Kuinka pitkä ja millainen prosessi se tulee olemaan, sitä ei tänään tiedä kukaan.

Onnettoman kehityksen nollavuosi oli 1991. Silloin ei ymmärretty – ei Venäjällä eikä lännessä – että kaikkien hajoavan Neuvostoliiton osien tasa-arvoisesta ja demokraattisesta kehityksestä on pidettävä inklusiivisesti huolta. Venäjä pääsi – oikeasti sysättiin! – monessa mielessä huonolle kehitysuralle. Historian kelloa ei voi oikeasti siirtää kolmekymmentä vuotta taaksepäin, mutta sen voi tehdä ajatuskokeena.

Ei riitä, että me ajattelemme Hesarin pääkirjoittajan tavoin, että demokratia ja markkinatalous kyllä selviävät siitä haasteesta, jonka Putinin autoritaarinen Venäjä tarjoaa. Meidän on osattava kuvitella sellainen Venäjä, joka alkaa demokratisoitua aidosti ja joka haluaa itse aidosti asettua osaksi sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää. Politiikalle ja laajemmin yhteiskunnalliselle ajattelulle ei ole olemassa ajankohtaisempaa ja tärkeämpää tehtävää kuin yrittää hahmottaa se tiekarttaa, jota kulkemalla näihin tavoitteisiin päästään.