Saska Saarikoskella oli viime viikon torstaina (13.1.) Hesarissa tavattoman hieno kolumni. Tekee mieli kutsua sitä esseeksi. Sen otsikkona oli ”Runoilijan ja ruhtinaan vaarallinen tanssi”. Saska pohdiskelee siinä Paavo Haavikon suhdetta Urho Kekkoseen.
Haavikkoon Saska pääsi erittelemällä Ylen hiljattain näytetyssä dokkarisarjassa ”Kylmän sodan Suomi” esillä olleita erilaisia suomettujia. Hän toteaa ensin, mikä on tietysti kaikille sarjan nähneille selvää sanomattakin, että ”syytettyjen penkille ovat päätyneet myös taistolaiset”.
Saska toteaa sitten: ”Vähemmällä ovat päässeet kaksinaamaiset tyypit, jotka hankkivat itselleen etuja teeskentelemällä ystävyyttä, vaikka eivät siihen uskoneet. Näitä pelureita löytyi esimerkiksi kokoomuksesta ja idänkaupan punaisista vuorineuvoksista.”
Vaikka Länsi-Saksalaisessa lehdistössä silloin lanseerattuun käsitteeseen ”Finlandisierung” Suomen ulkopolitiiikan epäystävällisenä luonnehdintana kannattaa suhtautua varoen tai peräti torjuen, niin suomettumista tarkoitushakuisena ja epärehellisenä makeiluna oli kyllä olemassa. Ja pahempaakin. Virallisen ulkopolitiikan siivellä Suomessa harjoitettiin härskiä pyrkyryyttä.
Saska sanoo: ”Kaikkein ovelinta oli kuitenkin esiintyä vallan kriitikkona, mutta pyrkiä salaa Urho Kekkosen kuiskaajaksi. Niin teki Paavo Haavikko.” Sitten Saska esittelee Haavikon suhdetta Kekkoseen tukeutuen Martti Anhavan kirjoittamaan elämänkertaan ”Niin katosi voitto maailmasta” ja Haavikon omiin teoksiin.
Jääköön tässä pohtimatta, oliko vuosi 1974, jolloin Kekkosen presidenttikautta jatkettiin poikkeuslailla, demokratian pohjakosketus kuten Saska sanoo, vai oliko se vain silloin välttämättömältä tuntunut ja paljon epädramaattisempi tapahtuma Suomen poliittisessa historiassa. Elämänkerran mukaan Haavikko kannusti Urho Kekkosta vielä uuteenkin poikkeuslakiin, koska vaalit vain hämärtäisivät demokratiaa.
Saska lopettaa vallan viisaasti: ”Vaalit hämärtävät demokratiaa? Niin voi kirjoittaa vain runoilija, jolle puut riippuvat taivaasta.”
Mainitessaan taistotaiset ”jotka menivät Neuvostoliiton ihailussa pisimmälle”, Saska tulee samalla tokaisseeksi : ”Taistolaisissa riittääkin arvosteltavaa, vaikka useimmat heistä olivat harmittomia hölmöjä.” Tuo viimeinen virke sai KU:n blogisti Matti Vesa Volasen hermostumaan ja kirjoittamaan seuraavana päivänä (14.1.) oikein pitkän blogin otsikolla ” ’Harmiton hölmö’ minäkö?”
Ehkä tuota Volasen blogia olisi pidettävä samaan tapaan entisen taistolaisen tilityksenä kuin on jokin aika sitten ilmestynyt Lauri Hokkasen kirja ”Kenen joukoissa seisoin?”. Vai olisiko sittenkään?
Hokkasen kirjan ilmestymisen jälkeen virisi vilkas keskustelu. Monissa puheenvuoroissa ihmeteltiin, miksi taistolaisten muistelmia on tullut niin vähän, ja samalla toivotettiin lisää tervetulleeksi. En olisi siitä aivan varma. Voi olla tärkeämpää, että saamme yleisemmällä historian kirjoituksen tasolla hyviä analyyseja tuosta ajasta, ennen kaikkea 70-luvusta. Kyllä siinä toki hyvät muistelmatkin voivat auttaa.
Matti Vesa muisteleekin blogissaan – hieman, itse asiassa kovin vähän. Enemmän hänen bloginsa tuntuu omituiselta taistolaisuuden apologialta, vaikkei ehkä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Siteeraan häntä: ”Ehkä Saska Saarikosken olisi – kulttuuriliberalismin kannattajana – syytä muistaa, että jokainen taistolainen oli omalla tavallaan ’volaslainen’ taistolainen, tai mikä se sukunimi itse kullakin sattui olemaan. Tätä taistolaisuutta tarvitaan yhä. Maailma ei ole vielä valmis eikä historia, ihmiskunnan historia ei ole loppumassa vaan vasta alkamassa.”
Matti Vesa katsoo nuoruutensa taistolaisuutta kovin ruuruisin silmälasein. Silloin pelättiin ydinsotaa, vastustettiin Vietnamin sotaa, uskottiin kolmannen maailman vapautusliikkeisiin; herättiin siihen, että emme ole kansakuntana yksin, eikä maailma ole vielä valmis; ihailtiin ja kannatettiin tieteellis-teknistä vallankumousta, saatiin aikaiseksi mitä moninaisimpia sosiaalisia uudistuksia, rakennettiin hyvinvointivaltiota, laulettiin työväenlauluja toivosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Ilmassa oli edistystä.
Kyllä vain. Kuvaus sopii taistolaisten lisäksi kaikkeen muuhunkin kansandemokraattiseen ja sosiaalidemokraattiseen nuorisoon ja niitäkin laajemmin ajan edistykselliseen porvarilliseen nuorisoon. Lauri Hokkanen on kirjassaan ymmärtänyt ja kuvannut täsmällisesti sen, mikä taistolaisnuorissa oli erilaista ja erikoista verrattuna ajan muuhun edistykselliseen nuorisoon. Taistolaisten maailmankuva ankkuroitui marxismi-leninismiin ja heidän poliittisessa mielikuvituksessaan Neuvostoliitolla oli osuus vallankumouksen aikaansaamisessa Suomessa.
Käsitykseni on, että vuoden 1966 jälkeen, jolloin siis SKP siirtyi faktisesti eurokommunismiin, vaikkei tuo käsite vielä silloin ollut käytössä, puolueen enemmistö hahmotti tilanteen niin, että paluuta vanhaan stalinistiseen SKP:hen ei enää ole. Vuoden 1968 elokuussa Neuvostoliiton panssariajoneuvot vyöryivät Prahan kaduille. Suomessa sitä vastaan esittivät jyrkimmät protestit Skdl:n puheenjohtaja Ele Alenius ja Skp:n puheenjohtaja Aarne Saarinen. Se sinetöi lopullisesti Suomen kommunistisen puolueen kahtiajaon. Vuonna 1969 SKP hyväksyi uuden demokraattisen puolueohjelman.
Vähemmistökommunistit ja heidän johtamansa Suomen Rauhanpuolustajien järjestö asettuivat puolestaan puolustamaan julkisuudessa Neuvostoliittoa ja Prahan miehitystä. Välirikko kansandemokraattisessa liikkeessä oli lopullinen.
Saska Saarikoski kutsui taistolaisia ”harmittomiksi hölmöiksi”. Miten perusteltua se on? Sehän on tietysti totta, että taistolaisia oli niin pieni ryhmä, että heidän suoranainen vaikutuksensa maan politiikkaan oli vain vähäinen. Mutta tehdäänpä olettamus, että syystä tai toisesta SKP:n vähemmistö olisi onnistunut kaappaamaan itselleen puolueen enemmistön. Kun muistelen sen ajan tuntoja, pidän enemmän kuin todennäköisenä, että se olisi johtanut kansandemokraattisen liikkeen lopulliseen hajoamiseen – sisäinen hajaannus olisi näin siis johtanut kokonaan uusiin puoluemuodostumiin. Kansandemokraattisen liikkeen näkökulmasta taistolaiset siis olivat pikemminkin erittäin harmillisia kuin harmittomia hölmöjä.
Länsi-Euroopan maissa kommunististen puolueiden intellektuaalinen ote sivistyneistöstä alkoi kirvota vuoden 1956 Unkarin tapahtumien jälkeen. Alkoi kehittyä liike, jonka maailma tuli tuntemaan nimellä New Left, suomeksi uusvasemmisto.
Vasemmistolaisessa teorianmuodostuksessa se merkitsi kahta asiaa. Ensinnäkin älykäs omaan parhaillaan elettävään aikaan sijoittuva kapitalismin kritiikki elpyi. Toiseksi kapitalismin kritiikin rinnalle kehittyi poliittisempi kommunismin ja Neuvostoliiton yhteiskunnallisen todellisuuden kritiikki. New Left oli akateeminen, kirjoihin ja pieniin aikakausjulkaisuihin nojaava ideologinen virtaus, jonka piirissä oli paljon tyytymättömyyttä kylmän sodan asetelmaan kokonaisuudessaan ja samalla siihen henkiseen pakkopaitaan, johon kylmän sodan realiteetit olivat laittaneet sekä läntisen sosiaalidemokratian että itäisen kommunismin.
Ei ole väärin nähdä, että New Left -liike kypsytti Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet siihen uuden identiteetin, ideologian ja strategian omaksumiseen, joka sai symbolisen ilmauksensa nimessä eurokommunismi. Suomen omalaatuinen kommunistinen puolue kulki tässä kehityksessä edellä. Ehkä sille on historiallisia selityksiä.
Italian ja Ranskan kommunistiset puolueet olivat suuria demokraattisia joukkopuolueita. Suomen kommunistinen puolue ei ollut parlamenttipuolue lainkaan, vaan Suomen Kansan Demokraattisen Liiton sisällä toimiva ns. kaaderipuolue. En pitäisi ihmeellisenä, jos tutkimus päätyisi ymmärtämään, että SKP:n ympärille pelkästään tästä asetelmasta johtuen kehittyi eräänlainen salaopin aura, jonka olemassaolo yhtäältä kehotti puolueen enemmistöä karistamaan sen harteiltaan ja sekä normalisoimaan että demokratisoimaan suhteensa muuhun yhteiskuntaan, mutta toisaalta antoi vähemmistölle tunteen, että heillä on hallussaan historian avaimet, varsinkin kun heitä tukee suuri ja mahtava Neuvostoliitto.
Taistolaisuudessa ei loppujen lopuksi ollut mitään uuteen kurkottavaa. Se oli vanhaan takertuva liike, vaikka sen kannattajat saattoivat kuvitella jotakin aivan muuta. Hölmöjä? No jaa. Ihmiset ovat ihmisiä.