Westernismi ja positiivinen oksidentalismi ovat Jari Ehrnroothin ehdottamia nimiä sille yhteiselle ideologialle ja politiikalle, jonka hän toivoo nousevan yhdistämään nykyisin hajallaan olevan oikeiston. Tuon yhtyneen oikeiston tulisi nousta vastustamaan sosialismia Suomessa, Euroopassa ja kaikkialla lännessä. Hän lausui toiveensa tämän aamun kolumnissaan Ylen ykkösaamussa ja se on luettavissa mm. Ylen uutisvahdissa.
Harvoin olen kuullut tai lukenut yhtä harhaista – ja vainoharhasta! – tekstiä kuin tuo Jari Ehrnroothin kolumni. Hänelle sosialismia edustavat Suomessa SDP ja Vasemmistoliitto, joiden hän aivan ilmeisesti kuvittelee tahtovan saada aikaan samanlaisen totalitaarisen ”sosialismin”, joka oli seitsemän vuosikymmentä todellisuutta Neuvostoliitossa. Uusliberalismin kantaisällä Friedrich von Hayekilla oli aikanaan sama ennakko- tai harhaluulo.
Kun haetaan totuutta siitä, mikä on etenkin toisen maailmansodan jälkeen luonut Jari Ehrnroothin ylistämän westernismin tai positiivisen oksidentalismin, joka tottakai nojaa markkinatalouteen, mutta sen lisäksi oikeusvaltioperiaatteeseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja demokratiaan – sekä kaikkein parhaimmissa tapauksissa vahvaan hyvinvointivaltio-ideologiaan – vastaus ei ole oikeisto. Oikea vastaus on vasemmiston ja oikeiston yhteistyö.
Tottakai tuo vasemmiston ja oikeiston yhteistyö on näyttäytynyt – niinkuin demokratiassa kuuluukin – poliittisena kilpailuna ja riitelynäkin. Kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja niitä toimeenpanevaa kansallista lainsäädäntöä ei kuitenkaan olisi koskaan syntynyt ilman tuota ”riitelevää yhteistyötä”. Sama koskee sitä melko sivistynyttä työmarkkina-käytäntöä, jonka olemassa olosta me nykyisin voimme olla tyytyväisiä. Molemmilla tasoilla – sekä kansainvälisellä että kansallisella – vasemmisto on toiminut kaikkien edistysaskelten veturina.
Ehrnroothilaisen oikeiston ainoa harha ei ole sen täysin virheellinen mielikuva sosialismista ja lännen vasemmiston historiallisesta roolista. Se kuvittelee, että lännen hyvinvointivaltiot on synnyttänyt jokin, jota he nimittävät kapitalismiksi. Hyvinvointivaltiot ovat näissä kuvitelmissa olleet ”kapitalismin” sisäsyntyistä kehitystä. On syvästi valitettavaa, että myös jotkut vasemmistolaiset yhteiskuntatieteilijät näkevät asian samoin. Heille sanoisin, että heidän ymmärrykseensä koskien yhteiskunnallista kehitystä ei tule mitään realismia ennen kuin he tekevät selvän eron markkinatalouden ja kapitalismin käsitteiden välille.
Jos väännän rautalangasta totean, että länsimaiden ihmisoikeus-lainsäädäntö ja hyvinvointivaltiot edustavat reaalisesti olemassa olevaa sosialismia. Olen haluton hylkäämään sosialismin käsitteen, vaikka sen käyttökelpoisuutta ovat pahasti nakertaneet sekä Venäjän sosialististen neuvostotasavaltojen liitto että Saksan kansallissosialismi. Historiallisesti ja alkuperäisesti sosialismi on ollut työväenliikkeen ideologia, joka on halunnut tehdä totta Ranskan vallankumouksen vapauden, tasa-arvon ja veljeyden aatteista.
Kun liberalismi ja sosialismi ovat molemmat vannoneet näiden samojen arvojen nimiin, sosialismi on pureutunut siihen, miten vapaus keskeisenä arvona tulee ymmärtää. Oikeistolle se ollut kapitalismin vapautta, vasemmistolle taas jokaisen ihmisen monipuolisen kehityksen vapautta. Axel Honneth sanoo tuoreessa kirjassaan viisaasti, että sosialismin idean ydin on kaikkien ihmisten sosiaalisen vapauden ajatuksessa.
Väännän vielä rautalangasta. Sosialismi on sen ymmärtämistä, että kaikki ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia. Näin on ollut aikojen alusta, mutta teollisen vallankumouksen ja kaikkialle levinneen markkinatalouden seurauksena kukaan ei voi paeta keskinäisen riippuvuuden tosiasiaa. Miten näissä oloissa järjestetään sosiaalisesti oikeudenmukaiset ihmisten väliset suhteet, on noussut ihmiskunnan keskeisimmäksi poliittiseksi ongelmaksi. Sosialismia ei pidä ymmärtää tämän ongelman ratkaisuksi, vaan juuri tuoksi kysymykseksi – sen esittämiseksi. Sosialistista politiikkaa on oikeiden vastausten demokraattinen etsiminen.
Se, miten täysin harhaista Ehrnroothin ajattelu on, käy ilmi siitä, mitä hän toivoo perussuomalaisilta ja vastaavilta kansallismielisiltä liikkeiltä kaikkialla Euroopassa. Heidän pitäisi ymmärtää, että oikeiston konservatiiviset ja liberaalit voimat eivät voi yhdistyä kansallismielisyyden alle. Mutta toisaalta pitäisikö liberaalin oikeiston yhtyä siihen Ehrnroothin ilmaisemaan ajatukseen, että ”Halla-ahon diagnoosi esimerkiksi islamilais-arabialaisen kulttuurin vahingollisista vaikutuksista länsimaiseen vapauteen osuu oikeaan”? Huh, huh!
Tuo ei ole vain toiveajattelua, vaan silkkaa hulluutta. Maailmansotien välisenä aikana fasismi ja kansallissosialismi olivat paitsi autoritaarista kulttuuria ja politiikkaa ajavia liikkeitä, myös kansallismielisiä liikkeitä siinä mielessä, että ne kannattivat kansainvälisessä kaupassa protektionismia ja viime kädessä imperialistista valloituspolitiikkaa. On hellyttävän lapsellista, että Ehrnrooth pelkää sosialismia, mutta suhtautuu toiveikkaasti kansallismielisten saamiseen yhteiseen rintamaan liberaalin oikeiston kanssa. Liberaalilla oikeistolla hän tarkoittaa – aivan oikein – markkinataloutta, demokratiaa ja globalisaatiota kannattavaa oikeistoa.
Totuus on, että ei-liberaali, autoritaarinen, xenofobinen ja rasistinen oikeisto syntyy kulutusyhteiskunnan lupausten pettäessä ja ihmisten syyllistäessä siitä ”mutiaisia”. Se syntyy siis harhaisesta yhteiskunta-analyysista ja täysin virheellisistä johtopäätöksistä. Sivistynyt liberaali oikeisto tekee oikein, jos se pysyttelee mahdollisimman kaukana tuosta kansallismielisten liikkeestä ja sen aatteesta. Westernismi ja positiivinen oksidentalismi ovat säilytettävissä vain sosialistien ja liberaalien yhteistyöllä kompromisseja tehden ja välillä tuimasti riidellen.
Pari, kolme vuosikymmentä maailmansodan jälkeen tämä ymmärrettiin oikein hyvin. Kahdeksankymmentäluvulta lähtien ahne uusliberaali politiikka on ruokkinut kansallismielisyyttä synnyttänyttä kehitystä. Jos liberaali oikeisto haluaa nyt ja tulevaisuudessa kunnioittaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, sen olisi syytä palata maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien poliittiseen yhteistyöhön (ja riitelyyn) sosialistien kanssa.
Ellei tällä akselilla löydetä hyviä reseptejä toimivien hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamiseksi globaalissa mitassa, ja tukevien enemmistöjen mobilisoimiseksi kaikkialla maailmassa tämän politiikan taakse, on vaara, että ajaudutaan maailmansotien välisen ajan tapaan fasismiin. Mitä sitten tapahtuisi, siihen minun mielikuvitukseni ei riitä.