Katselin eilen illalla (to 10.3.) televisiosta peräkkäin kaksi erinomaista ohjelmaa: ensin A-studion Duunarit vastaan porvarit, jossa Paavo Arhinmäki pesi mennen tullen kokoomuksen kansanedustaja Antti Häkkisen; sitten Vesa Toijosen ulkolinjan Ranskan oikea ranta.
Toijosen erinomainen journalismi ansaitsisi oman ylistyksensä, mutta keskityn tässä yhteiskuntasopimukseen, jota A-studion ohjelma käsitteli. Sen ympärillä käytävään poliittiseen vääntöön minulla ei ole paljonkaan lisättävää siihen, mitä Arhinmäki, PAM:in luottamusmies Anne Nyman ja yrittäjä Esa Mäkinen toivat esiin. Eikä Häkkisenkään roolia voi moittia. Keskustelu selvitti luultavasti hyvin monelle katsojalle, mistä on kysymys.
Nyt kun pääministeri Juha Sipilän tavoittelema kilpailukyky-sopimukseksi uudelleen nimetty yhteiskuntasopimus näyttää pitkän väännön jälkeen olevan syntymässä, on oikea hetki pysähtyä miettimään, missä määrin se on ansainnut komealta kalskahtavan nimensä.
Wikipedian oivallisen määritelmän mukaan yhteiskuntasopimus on ”yleinen eettinen julkisen moraalin perustelu”, jonka mukaisesti ihmiset ovat perustaneet valtion. Tässä katsannossa suomalaisia koskeneita yhteiskuntasopimuksia ovat olleet Ruotsin perustuslait sinä aika, kun Suomi oli osa Ruotsia, sittemmin Venäjän keisarin Porvoon valtiopäivillä antama hallitsijavakutuus ja tietysti viimein itsenäisen Suomen hyväksymä presidentti K. J. Ståhlbergin kirjoittama perustuslaki.
Nykyihmisen näkökulmasta sanaan sopimus sisältyy automaattisesti olettamus, että mukana sopimusta tekemässä ovat kaikki, joita sopimus koskee – siis valtion kaikki asukkaat tai ainakin kaikki sen kansalaiset. Eihän se niin ole mennyt, ei aikanaan Ruotsissa, eikä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Monessa mielessä jo paljon paremmin 1920-luvun itsenäisessä Suomessa Ståhlbergin perustuslakia hyväksyttäessä.
Englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588 – 1679) oli ensimmäinen henkilö, jonka nimi liitetään yhteiskuntasopimukseen. Hänen ihannevaltiossaan monarkki oli absoluuttinen yksinvaltias. Monarkin yksinvalta perustui Hobbesin mukaan kuitenkin kansalaisten solmimaan sopimukseen. Yksinvallan perusteluna oli oletettu yhteisymmärrys siitä, että ilman sitä vallitsisi anarkia ja kaikkien sota kaikkia vastaan.
Luultavasti – itse asiassa varsin todennäköisesti – Hobbes ymmärsi oikein hyvin, että kuvitelma joskus solmitusta yhteiskuntasopimuksesta ei kuvannut historiallisesti oikein Englannin sen paremmin kuin minkään muunkaan valtion syntyä, mutta oli mainio tarina yksinvallan legitimaatioksi. Jo omana aikanaan Hobbes joutui mukaan poliittisiin vääntöihin, joissa parlamentti, joka oli perustettu Englantiin jo keskiajalla, pyrki lisääntyvällä innolla rajoittamaan monarkin valtaa. Englannin n.s. mainio vallankumous, jonka jälkeen Englanti ja koko Iso-Britannia on ollut parlamentaarinen monarkia, tapahtui kuitenkin vasta Hobbesin kuoleman jälkeen vuonna 1689.
Parlamentarismi tarkoittaa sitä, että hallituksen (monarkki siihen mukaan luettuna) on nautittava parlamentin luottamusta. Jos parlamentti äänestää epäluottamuksen puolesta, hallituksen on erottava. Meillä Urho Kekkosen kauden jälkeen pitkään jatkunut kädenvääntö siitä, tuleeko Suomen olla parlamentaarinen vai presidenttivaltainen demokratia, ei tässä suhteessa oikein osunut kohdalleen. Suomi oli jo Ståhlbergin perustuslain mukaan parlamentaarinen demokratia, eivätkä presidentin valtaoikeudet tai presidentti Kekkonen niiden määrätietoisena käyttäjänä koskaan muuttaneet muuksi tätä tosiasiaa.
Valtiosääntö-opillisesti ja siis yhteiskuntasopimusten kehittymisen kannalta aivan oleellista on ollut vallan kolmijako lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan. Tämän, oikeusvaltion ja demokratian kehittymisen kannalta aivan keskeisen järjestyksen ja idean isänä pidetään ranskalaista filosofi ja valtioteoreetikko C. de S. Montesquieuta (1689 – 1755).
Demokratian laajenemisen – suomeksi voitaisiin sanoa kansanvaltaistumisen! – kannalta oleellisia uudistuksia ovat olleet äänioikeuteen liitettyjen rajoitusten vähittäinen poistaminen. Monissa maissa äänioikeutta rajoitti pitkään maksettujen verojen määrä. Se muutettiin työväenliikkeen taisteluilla. Naiset ovat saaneet äänioikeuden vasta pitkien kamppailujen jälkeen. Änioikeus-ikärajaa on laskettu useampia kertoja. Nykyaikainen täysivaltainen kansalaisuus, joka on jokaisen 18 vuotta täyttäneen ihmisen oikeus, on historiallisesti nuori juttu.
Puhutaan myös neljännestä valtiomahdista. Sillä tarkoitetaan sananvapautta ja mediaa. Ne kolme muutahan ovat tietysti Montesquieun kolmijaon parlamentti, hallitus ja tuomioistuinlaitos. Medialla – ja olletikin julkisen palvelun medialla – on koululaitoksen ohella tärkeimpänä tehtävänään pitää huoli siitä, että jokainen kansalainen ymmärtää, mistä demokratiassa on kysymys, ymmärtää mitkä ovat sen instituutiot, mitkä ovat sen arvot, ja miksi ne ovat mitä ne ovat. Tässä mielessä etenkin julkisen palvelun media on nykyaikaisessa demokraattista elämänmenoa koskevassa yhteiskuntasopimuksessa ehdottomassa avainasemassa.
Medialla on tietysti monia muitakin tehtäviä. Demokratian kannalta on tärkeätä, että media on ns. vallan vahtikoira. Ehkä vieläkin tärkeämpää on monipuolisen poliittisen keskustelun ylläpitäminen. Pluralismin ymmärtäminen ja hyväksyminen edellyttävät erilaisten näkemysten ja niiden perustelujen tuntemista – ja sietämistä. Tiedonvälitys, kulttuuri, viihde, koulutus. Medialla on monia demokratiaa tukevia tehtäviä. Media todellakin on neljäs valtiomahti. Ja sen toimintaperiaatteet ovat oleellinen osa demokratiaa koskevaa yhteiskuntasopimusta.
Onko siis Sipilän hallitus kokonaan harhapoluilla, kun se on lanseerannut yhteiskuntaopimuksen käsitteen koskemaan työmarkkinoiden osapuolia ja niiden toiminnan pelisääntöjä? Periaatteessa ei. Tässä suhteessa ratkaiseva tapahtuma oli vuoden 1941 ns. tammikuun kihlaus, jossa työnantajat hyväksyivät ammattiliitot neuvotteluosapuoleksi ja työehtosopimukset neuvottelujen tavoitteeksi.
Suomessa kuten muissakin teollistuvissa maissa työnantajat olivat pitkään ehdottomassa ylivoima-asemassa. Palkansaajaväen ja heidän ammatillisen järjestäytymisensä lisääntyessä tultiin muuallakin kuin Suomessa ennen pitkää siihen, että työntekijät oli hyväksyttävä neuvottelu- ja sopimus-osapuoleksi. Suomessa asia vauhditti talvisota. Tämä oli niin merkittävä tapahtuma, että sitä on syytä pitää yhtenä kulmakivenä suomalaisessa yhteiskuntasopimuksessa.
Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä vakiintui ns. kolmikanta. Se tarkoittaa, että vuosittaisissa työehtosopimusneuvotteluissa mukana on myös maan hallitus, joka lupautuu viemään osaltaan eteenpäin saavutettua yhteistä sopimusta. Hallitusten osalta se on tarkoittanut sekä sosiaaliturva-uudistuksia että sovittuja verouudistuksia. Itse asiassa voidaan sanoa, että lähes koko suomalainen hyvinvointivaltio, vaikka sen elementit on tietysti lopullisesti päätetty eduskunnassa, on ensin neuvoteltu kolmikannassa.
Sanalla yhteiskuntasopimus on näin tarkastellen melko juhlava kaiku – ja saakin olla. Mitä tätä taustaa vasten on ajateltava siitä, että pääministeri Sipilä ja maan hallitus ovat nyt yhteiskuntasopimuksen sijaan ryhtyneet puhumaan kilpailukykysopimuksesta? Hallituksen tavoittelema sopimushan ei ole ollut tuomassa suomalaiseen yhteiskuntasopimukseen mitään uutta edellisiin verrattavaa historiallista elementtiä. Pyrkimys on ollut päinvastoin nakertaa sekä suomalaisen demokratian että suomalaisen sopimusyhteiskunnan vakiintuneita pelisääntöjä. On siis osoitus viisastumisesta, että hallitus on luopunut sanasta yhteiskuntasopimus.
On vanha sanonta, etteivät suuret sanat suuta halkaise. Eivätpä niinkään, mutta rehentelijä voi joutua narun alaiseksi.
Sanassa kilpalukykysopimus on asiallisuutta ja suhteellisuuden tajua. Kun bombastinen pöyhkeily on lopetettu, päästään puhumaan asioista. Kenen näkemys kilpailukyvystä on oikea? Miten sitä pitää tavoitella? Pitääkö tässä asiassa olla kysymys vain kansallisesta sopeutumisesta, vai pitäisikö Suomen politiikan tavoitteita ajatella laajemmissa EU- ja euro-yhteyksissä.
Ei ole kysymys vain meidän Suomestamme. On kysymys myös meidän Euroopastamme ja meidän maailmastamme. Minkälaiset pelisäännöt me kaikki tarvitsemme? Jos sopimukseen nyt päästään, kuten toivoa sopii, niin itse ongelmavyyhti ei katoa mihinkään. Sen kerimisessä riittää töitä vuosiksi eteenpäin. Se on keskustelua yhteiskuntasopimuksesta globaalissa kontekstissa.