Osallistuin viime perjantaina Jyväskylässä koko päivän mittaiseen seminaariin, jonka teema oli Yhteisöllinen viisaus.
Tilaisuuden järjestämisestä vastasivat Kriittinen Korkeakoulu yhdessä Jyväskylän yliopiston kahden laitoksen, Koulutuksen tutkimuslaitoksen ja Opettajankoulutuslaitoksen kanssa. Tilaisuus juhlisti samalla Kriittisen Korkeakoulun perustamista 50 vuotta sitten vuonna 1968.
Olin aikanaan useita vuosia Kriittisen Korkeakoulun johtokunnan jäsen ja olen niiden kausien jälkeenkin ollut usein aktiivisesti mukana KrKK:n järjestämässä toiminnassa. Sen peruja minulla on pysyvästi lämmin suhde tuohon pieneen mutta pippuriseen sivistysinstituutioon.Ostin siis eläkeläisentariffilla edestakaisen junalipun Jyväskylään.
Eipä ole tarvinnut katua sen paremmin asialle uhraamaani aikaa kuin matka- ja majoituskulujakaan. Siinä kävi niinkuin tapaa joskus käydä ihmisen osallistuessa hyvään seminaariin. Omat ajatukset kirkastuivat ja täsmentyivät. Koin tuon ”se loksahti paikalleen” elämyksen. Ja onko olemassa mitään, mikä lisäisi enemmän ihmisen onnen ja hyvän olon tunnetta kuin se, että kokee ymmärtäneensä jonkin tärkeänä pitämänsä asian?
En selosta sen tarkemmin seminaarin ohjelmaa, sen mainioita alustuksia ja toiminnallisia pedagogisia harjoituksia. Kerron kuitenkin että tilaisuuden eräänlaisen pääalustuksen, key-note speech, piti Toivo Salonen, joka on tutkinut ja opettanut filosofiaa Lapin yliopistossa. Hän otti vauhtia kahden ja puolen vuosituhannen takaa, jolloin joku viisas mies antiikin Kreikassa (jonka nimeä en tullut kirjoittaneeksi muistiin) määritti yksilön perushyveet. Niitä on kolme, joista keskeisin on viisaus. Sen ehtoja ovat kuitenkin kohtuus ja rohkeus. Tämä triadi puhutteli minua – ja luulen montaa muutakin – välittömästi.
Samalla syntyi väistämättä ajatus, että ihmiselämässä on asioita, jotka eivät juurikaan muutu vuosituhansienkaan aikana. Inhimillinen viisaus nähtynä tuon triadin osana on juuri sellainen asia. Sama kreikkalainen filosofi oli ollut sitä mieltä, että jos yhteisössä ihmiset noudattavat noita kolmea perushyvettä, siitä seuraa tärkein yhteisötason hyve: oikeudenmukaisuus, jonka yksilötason vastine on oikeamielisyys. Todellinen viisaus on siis oikeamielisyyttä, joka johtaa yhteisötasolla oikeudenmukaisuuteen. Inspiroiva ja edelleen puhutteleva ajatus kahden ja puolen vuosituhannen takaa!
Jotakin kovin hyvää kertoo Jyväskylän Opettajankoulutuslaitoksesta ja Koulutuksen tutkimuslaitoksesta se, että heillä on yhteinen kansalais- ja demokratiakasvatustiimi. Se vastasi seminaarin iltapäivän ohjelmasta ja oli antanut sille otsikon Viisaus moninaistuvissa yhteisöissä – demokraattinen elämisen tapa. Se viritti monta hyvää keskustelua.
Päivän lopuksi oli keskustelujen koontivaihe, jossa jokaiselta kysyttiin, mikä oli – jos mikään – jäänyt itse kullekin päivästä eniten mieleen. Sanoin aivan rehellisesti, että muutamat omat ajatukseni, jotka loksahtivat paikalleen, nimittäin viisauden ja etiikan välinen yhteys. Luulen, että seminaarin osanottajat ymmärsivät heti mitä tarkoitin, koska olin ottanut osaa keskusteluun ja korostanut puheenvuoroissani erilaisten eettisten koodistojen merkitystä.
Mitä ovat eettiset koodistot? Kristityn maailman vanhin ja sen parhaiten tuntema koodisto on varmasti Vanhan testamentin Mooseksen kirjassa mainitut Jahven ja Israelin liiton eettiset perusvelvoitukset. Mooses sai ne Siinain vuorella kahteen kiviseen laintauluun kirjoitettuna. Saiko ja oliko ne kirjoitettu kiveen? Koodiston myöhemmän toimivuuden kannalta nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Koodisto on kahden vuosituhannen ajan ollut kristillisen maailman perusetiikka. Jos Mooses huijasi, niin hän toimi vain kuten tuhannet ja taas tuhannet yhteisöjen johtajat ennen häntä ja hänen jälkeensä: vetosi korkeampiin voimiin antaakseen laeilleen suuremman uskottavuuden. Jos Mooses oli huijari, niin hän oli viisas huijari, sillä hän edisti oikeudenmukaisuutta.
On olemassa Maailman uskontojen kongressi, jonka toimeksiannosta katolinen piispa Hans Küng ja hänen apunaan Josef Kuschel kirjoittivat kirjan Maailman uskontojen parlamentin julistus ja sen tausta. Kirjan keskeinen viesti on, että maailman kaikkien uskontojen perusetiikka on suurin piirtein sama. Mooses ei siis Jahven kymmenen käskyä kirjatessaan luonut mitään sellaista, mikä ei jo olisi ollut ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Tämä kirja, joka lanseerasi käsitteen globaali etiikka (Weltetik, Global Ethics) on saatavissa suomeksi. Tekstin käänsi Taisto Nieminen ja toimitti Reijo Heinonen. Kirja ilmestyi vuonna 1994 helsinkiläisen Arator-yhtiön kustantamana.
Vuonna 1945 perustettiin YK, joka hyväksyi vuonna 1948 Ihmisoikeuksien julistuksen. Sen perustalle rakentaen YK:ssa hyväksyttiin 60-luvulla tärkeät kansalais- ja poliittisia oikeuksia sekä taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia koskevat yleissopimukset. Myöhempinä vuosikymmeninä ihmisoikeussopimuksia on täydennetty, viimeksi vuonna 2006. Voi kysyä, olisiko tällaisten sopimusten solmiminen ollut mahdollista, ellei maailman erilaisissa kulttuurissa olisi kaikissa kuitenkin vallalla yhteinen globaali etiikka. Voitaneen myös sanoa, että ihmisoikeussopimukset itse asiassa kodifioivat ihmiskunnalle yhteisen globaalin etiikan.
Etiikka on yhteisöllistä viisautta! Kaikkein suurin viisaus sisältyy siihen YK:n peruskirjan määräykseen – ja peruskirjan allekirjoittaneita valtioita velvoittavaan sitoumukseen – että voiman käyttö on kansainvälisessä politiikassa kielletty. Puolustautua saa, mutta konflikti on myös heti vietävä YK:n turvallisuusneuvoston käsittelyyn. Tarvittiin kaksi maailmansotaa ja yksi turhautunut yritys, eli Kansainliitto ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ennen kuin tämä viisaus kyettiin kodifioimaan globaaliksi etiikaksi.
Tämä myös johtaa ajatukseni etiikan ja moraalin väliseen suhteeseen. Noita sanoja ei mielestäni pitäisi käyttää toistensa synonyymeina, mikä kuitenkin on valitettavan yleistä. Moraali pitäisi mielestäni ymmärtää vain sen arvioimiseksi, miten eri toimijat ovat sitoutuneet omassa toiminnassaan noudattamaan sitä eettistä koodistoa, johon he ovat sitoutuneet tai johon heidän voidaan katsoa olevan velvollisia sitoutumaan. Kaikessa politiikassa on viime kädessä suurimmalta osalta kysymys etiikasta. Mikä on oikein? Mikä on väärin? Politiikan moraalista voidaan puhua vain suhteessa sellaiseen eettisiin koodistoon, jota sen harjoittajan voi katsoa olevan velvollinen noudattamaan.
Rikoslaki on totta kai eettinen koodisto. Se koskee meitä kaikkia. Sitten on ammatteja, joissa ammattietiikan noudattaminen on tärkeätä yleisen edun näkökulmasta. Tämän takia mm. juristeilla ja lääkäreillä on ammattieettiset ohjeistonsa. Se on yhteisöllistä viisautta sekä ammattikunnan sisällä että ajatellen ammattikunnan jäsenten toimintaa yhteiskunnassa.
Kaikilla yhteisöillä – perheet mukaan lukien – on enemmän tai vähemmän selkeästi tiedostettu eettinen koodisto. Demokratiaksi voidaan kutsua sitä, että kaikki yhteisön jäsenet osallistuvat siitä päättämiseen, mikä etiikka velvoittaa sen yhteisön jäseniä.
Eettinen koodisto voidaan kokea legitiimiksi ja velvoittavaksi perinteen voimasta riippumatta siitä, miten koodisto on astunut voimaan. Tämän päivän ihminen ei enää toimi uskon voimalla, vaikka voikin kunnioittaa uskonnon lakeja. Tämän päivän moderni ihminen sitoutuu periaatteessa vain sellaiseen etiikkaan, jonka sääntöjä hän on ollut itse muotoilemassa tai jonka sääntöjen uudelleen muotoiluun hän kokee voivansa osallistua. Siinä on kysymys demokratiasta. Yhteisöllisellä tasolla tie viisauteen kulkee demokratiakulttuurin omaksumisen kautta.