Koin elämäni järkytyksen, kun katsoin Ylen Puoli seitsemän -ohjelmaa tämän viikon torstaina. Ohjelman aikana nimittäin ilmeni, että tapoista ja murhista tuomittuja rikoksentekijöitä hoitava psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerma tappaa itsekin. Hän metsästää suurisilmäisiä kauriita, metsälintuja ja muita metsän viattomia eläimiä. Lauerma kertoi oikein nauttivansa metsästysharrastuksestaan.

Jotenkin on vaikea hyväksyä sitä, että elämää suojelemaan koulutettu lääkäri ampuu ja tappaa eläimiä. Kaikki tietysti tiedämme, että lääkärit ovat olleet mukana paljon pahemmassakin. Yhdysvalloissa lääkärien ammattitaitoa on käytetty teloituksissa. Natsi-Saksassa lääkärit osallistuivat ihmisten kaasuttamiseen ja muihin hirveyksiin. Hannah Arendtin kirjassa Eichmann Jerusalemissa kuvataan natsioikeudenkäynnin puolustuspuhetta, jossa todettiin kaasulla tappamisen olevan lääketieteellinen asia.

Metsästys on huvikseen tappamista. Nykyihmisenhän ei tarvitse hengenpitimikseen ravata metsissä riistaa saalistamassa, koska lihakimpaleet voi halutessaan poimia K-kaupan tiskiltä. Liika punaisen lihan syöminen toki lisää syöpäriskiä eikä ole mitenkään välttämätöntä. Lauermakin voisi vaikeuksitta siirtyä kasvissyöjäksi ja jättää bambit rauhaan.

Eläinten ampumisesta nauttiminen herättää väkisinkin kysymyksiä empatiasta elollisia olentoja kohtaan. Samanlaisia kysymyksiä nousi mieleen, kun Lauerma puhui niin sanotuista psykopaateista ja saalistavasta väkivallasta. Oikeuspsykiatri ei voine kuitenkaan pitää tutkimiaan ja hoitamiaan ihmisiä lähtökohtaisesti ”pahoina” tai synnynnäisesti psykopaatteina.

Psykopatia on persoonallisuuden ja käyttäytymisen piirteiden yhdistelmä, jonka kuvasi osuvasti amerikkalainen psykiatri Hervey Cleckley jo vuonna 1941. Sitä ei ole virallisessa diagnoosiluokituksessa, koska käsitettä pidetään halventavana ja arvolatautuneena. Toisaalta sitä käytetään jatkuvasti tieteellisessä tutkimuksessa. Itsekin olen tehnyt psykopatiasta väitöskirjan vuonna 1992, joten musta kylki kummallakin, minulla ja Lauermalla. Olen kyllä vakuuttunut, että Cleckleyn kuvaama häiriö on olemassa, mutta käsitykseni sen esiintyvyydestä ja geneettisestä perustasta on erilainen kuin Lauermalla.

Mainitussa tv-ohjelmassa Lauerma kertoili mielipiteitään psykopatiasta ja väitti, että se on 50-prosenttisesti geneettisesti selittyvää. Tällainen väite ei voi perustua muuhun kuin yksinkertaistaviin lääketieteellisiin kaksos- ja adoptiotutkimuksiin, joissa mekaanisesti on laskettu geenien, kasvuympäristön ja niiden vuorovaikutuksen oletettuja selitysosuuksia jossakin ilmiössä, esimerkiksi psykopatiassa. Mikään uskottava tutkimus ei osoita, että geenit millään merkittävällä osuudella selittäisivät psykopatian kehitystä, vaikka eräät biologisen psykiatrian edustajat näin väittäisivätkin. Ohjelmassa Lauerma ohimennen viittasi  lapsuuden traumakokemusten merkitykseen rikollisuuden kehityksessä, mutta mitä on tämä itsepintainen puhe geeneistä?

Aikaisemmin Lauerma on mediassa tehnyt etädiagnooseja julkisuudessa käsitellyistä rikoksentekijöistä ja arvioinut näitä muun muassa psykopaateiksi. Olen monta kertaa ihmetellyt, miksi hän oikeuspsykiatrina on valmis arvioimaan lehtien palstoilla rikoksentekijöitä, jotka myöhemmin saattaisivat olla tutkittavana tai hoidettavana hänen edustamassaan psykiatrisessa vankisairaalassa. Lauerma ei tosin ole asian kanssa yksin: samaan tapaan eräät amerikkalaiset psykiatrit ovat olleet valmiita diagnosoimaan Donald Trumpin narsistiksi tai hulluksi ilman minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia.

Nyt Lauerma esitteli ohjelmassa psykopatian esiintyvyyslukuja ja suurenteli, että jopa 25 prosenttia rikoksentekijöistä olisi psykopaatteja. Suomalaisiin oloihin sovellettuna tämä luku on täysin ylimitoitettu. Kanadalainen psykologian professori Robert Hare on aikoinaan esittänyt, että aikuisessa vankiväestössä psykopaatteja on 15-25 prosenttia ja muussa väestössä noin yksi prosentti. Vankiväestön esiintyvyysluvuissa on kuitenkin otettava huomioon se, millaisesta tutkitusta joukosta on kyse. Esiintyvyysluvut vaihtelevat sen mukaan, mikä on tutkittavien rikostausta, ikä ja sukupuoli. Jos tutkittavissa on paljon petosmiehiä ja raakaan, toistuvaan väkivaltaan syyllistyneitä, luvut ovat korkeampia kuin jos kyse on tavallisia nakkivarkauksia tehneistä tuomituista.

Ongelmana esiintyvyysluvuissa on sekin, että ne on usein saatu jotakin psykopatian piirrelistan (Psychopathy Checklist) katkaisukohtaa jäykästi soveltamalla. Jos etukäteen määritellään, että psykopaatiksi luokitellaan jokainen, joka saa listalla vaikkapa 25 pistettä, on selvää, että psykopaatteja löytyy tungokseen asti. Jos sen sijaan katkaisukohta on esimerkiksi 35 pistettä, määrä kutistuu radikaalisti. Sanomattakin on selvää, että neljännestä kaikista rikoksentekijöistä ei voida luokitella psykopaateiksi – sen verran harvinaisesta persoonallisuushäiriöstä on kyse.

Psykopatian esiintyvyydestä voi tietenkin heittää mitä tahansa lukuja, mutta on muistettava, että ne perustuvat yleensä piirrelistan pistemääriin. Ihminen voi siis olla enemmän tai vähemmän psykopaattinen.  Onkin ehdotettu, että jatkumoon perustuvaa arviointia parempi vaihtoehto olisi kokonaisvaltainen ja kategorinen arviointi: joko olet tai et ole psykopaatti.

Tämä puolestaan selviää käyttämällä esimerkiksi kahta tai useampaa toisistaan riippumatonta asiantuntija-arvioitsijaa, jotka haastattelun ja asiakirjojen pohjalta kertovat näkemyksensä. Jos arvioitsijoiden näkemykset ovat samanlaisia, arvio vaikuttaa luotettavalta. Psykopatian tunnistamisessa on kyse myös vuorovaikutuksesta. Pelkistä potilasasiakirjoista ilman keskustelua ja havainnointia on mahdotonta tehdä pätevää arviota persoonallisuuden ominaisuuksista, kuten tunteettomuudesta, empatiakyvystä tai valehtelutaipumuksesta.

Tutkimukset ovat jo tähän mennessä osoittaneet, että psykopatiaan liittyvä tunnekylmyys, pinnallinen lipevyys ja vakuuttavuus, patologinen valehtelu, manipulointi ja petollisuus selittyvät parhaiten kaltoinkohtelevan kasvuympäristön kautta. Jatkuvaa hyljeksintää ja tunteettomuutta kohdanneelle yksilölle ei kehity normaalia kykyä empatiaan ja ihmissuhteisiin. Hänen minänsä jää kehittymättä, jolloin valheellisin tarinoin ja aitoja tunteita jäljittelemällä voi luoda itselleen vaihtuvia identiteettejä.

Yleisemminkin on omituista, että oikeuspsykiatrien on niin vaikea nähdä lapsuuden traumakokemusten keskeistä roolia rikoksentekijöiden psyykkisissä häiriöissä.  Osasyy tähän lienee se, että suuri joukko pitkän uran tehneistä oikeuspsykiatreista sai koulutuksen professori Panu Hakolalta, joka lausuntojensa perusteella oli kovan linjan oikeuspsykiatri ja peräänkuulutti ankarampia rangaistuksia väkivaltarikoksista. Voi sanoa, että Hakola pilasi opeillaan kokonaisen oikeuspsykiatrien sukupolven. Ymmärrys rikoksentekijöiden kehityksellisistä taustoista oli vähäistä, ja biologisen psykiatrian vaikutus koulutuksessa oli suuri. Rikollisuusgeenien metsästys on siitä lähtien jatkunut ikään kuin 1800-luvun frenologian jalanjäljissä.

Oikeuspsykiatrien koulutuksessa ei vieläkään näytä olevan riittävästi tietoa psyykkisistä traumoista ja niiden vaikutuksesta kehitykseen. Oikeuspsykiatria on edelleen luokittelevaa ja diagnosoivaa oppia, jossa persoonallisuuden kehitykseen liittyvää kiinnostusta on liian vähän. Diagnoosit ja lääkkeet dominoivat psykiatrista tutkimusta ja hoitoa kuin haulikot ja hirvenpäät metsästäjän mökkiä. Mielentilatutkimuksissakin etsitään sitkeästi rikoksentekijöiden psyykkisiä poikkeavuuksia ja lasketaan oireita diagnostisen kehikon kautta sen sijaan, että pyrittäisiin löytämään kehityksellinen ymmärrys potilaan käyttäytymiseen Biologisen oikeuspsykiatrian edustajat on marssitettava traumakoulutukseen.