Ruotsalainen 30-vuotias toimittaja Kim Wall lähti 10. elokuuta viime vuonna illansuussa haastattelemaan tanskalaista 47-vuotiasta Peter Madsenia tämän rakentamalle sukellusveneelle eikä enää palannut takaisin.  Myöhemmin sukellusvene löytyi uponneena ja Wallin ruumiinosia poimittiin merestä. Madsen selitti ensin jättäneensä Wallin haastattelun jälkeen maihin. Hän väitti olleensa sukellusveneessä yksin, kun se yhtäkkiä upposi.

Uusien kuulustelujen jälkeen Madsen kertoi, että Wall menehtyi sukellusveneessä onnettomuuteen, jossa painava veneen luukku osui hänen päähänsä. Koska ruumiista ei löytynyt merkkejä päähän osuneesta iskusta, Madsen muutti kertomustaan ja väitti, että Wall kuoli hiilidioksidimyrkytykseen veneessä. Hän kertoi paniikissa paloitelleensa ruumiin ja heittäneensä osat mereen. Hän myönsi myös itse upottaneensa sukellusveneensä.

Ruumiista löytyi kuitenkin 37 pistohaavaa tai verenvuotokohtaa, ja osa vammoista viittasi siihen, että Wall oli ollut elossa haavojen syntyessä. Kuolinsyytä ei pystytty määrittämään, koska ruumis oli ollut pitkään vedessä. Epäillään, että Madsen sitoi Wallin, pahoinpiteli häntä ja tappoi. Sukellusveneessä oli veitsiä ja saha. Madsen kielsi murhan.

Madsenin tapaus vaikuttaa lehtitietojen perusteella malliesimerkiltä seksuaalirikoksentekijän kieltämisprosessista. Varmemmaksi vakuudeksi mies on todennut, että ”en ole koskaan ollut väkivaltainen”. Moni sarjamurhaaja on kertonut, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Muistan naisystävänsä tappaneen, ylihymyilevän miehen, joka kantoi vankimielisairaalassa käsissään painavaa kirjaa ja kysyi, että ”et kai luule, että lyön sua tällä päähän”. Juuri Madsenin kieltämisen massiivisuus viittaa siihen, että kyseessä on seksuaalimurha.

Täydellinen tai osittainen teon kieltäminen on seksuaalirikoksentekijöiden tyypillinen psykologinen suojamekanismi. Valehtelun ja ajatteluvääristymien sekoitus suojelee tekijää todellisuudelta, jossa hän joutuisi näkemään itsensä pahojen tekojen aiheuttajana ja kokemaan syyllisyyttä ja häpeää. Kieltäminen on yleinen psykologinen defenssi (puolustusmekanismi) silloin, kun jotakin ylivoimaisen järkyttävää tai ihmiselle vaikeasti hyväksyttävää on tapahtunut. Ei voi olla totta! -reaktio on useimmille tuttu. Rikoksissa psykologisen kieltämisen erottaminen puhtaasta tietoisesta valehtelusta on hankalaa.

Täydellisessä kieltämisessä rikoksentekijä uskottelee itselleen ja muille, että ”en tehnyt tekoa”. Tästä Madsenkin aloitti, kun hän kertoi jättäneensä Wallin viattomasti maihin. Tosiasioiden ja tekojen kieltäminen on kieltämisen karkein muoto. Seksuaalirikoksen jälkeen tekijä voi väittää, että uhri oli mukana teossa, eli rikosta ei tapahtunut. Joskus tekijä voi kääntää asiat päälaelleen ja esiintyä itse uhrina. Asioiden päälaelleen kääntäminen on melko tavallinen huijareiden silmänkääntötemppu. ”Se oli onnettomuus” on yksi tapa kieltää rikollinen teko, ja tätäkin Madsen kokeili.

Kieltäminen ei kuitenkaan ole kaikki-tai-ei-mitään -ilmiö, sillä kieltämisessä on monta kerrosta. Se voi olla myös teon vaikutusten ja vahinkojen vähättelyä. Silloin kielletään se, että teko olisi aiheuttanut uhrille vahinkoa tai vammoja. Lapsen hyväksikäyttäjä voi kiistää sen, että teolla olisi mitään haitallisia vaikutuksia lapsen kehitykseen. Hän voi jopa väittää, että lapsi hyötyy aikaisesta opista.

Edelleen kieltämistä on teon laajuuden tai vakavuuden vähättely. ”Löin vain kerran”, ”vähän läpsin” tai ”elimeni kosketti vahingossa naisen alaruumista” ovat esimerkkejä vähättelevästä kieltämisestä. Vastuun kieltäminen taas tarkoittaa sitä, että tekoa oikeutetaan eri tavoin, syytetään muita tai vedotaan muuntuneeseen tietoisuuden tilaan. Oikeuttaminen voi olla sitä, että uhri sai, mitä ansaitsi, tai että uhri halusikin tekoa. ”Mitäs ärsytti” tai ”mitäs kulki minihameessa” voivat olla väkivalta- tai seksuaalirikoksen vastuun kieltämistä. ”Olin humalassa” on aika tavallinen kieltämisen tapa.

Rikollinen aikomus ja sitä kautta vastuu voidaan kieltää esimerkiksi sepittämällä psykoottinen tila tai dissosiatiivinen muistamattomuus. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana, sillä aito psykoosi tai dissosiatiivinen tila voivat todellakin aiheuttaa sen, että tekijä ei ollut rikollisissa aikeissa eikä siten voi olla teosta vastuussakaan. Muuntuneisiin tietoisuuden tiloihin liittyy yleensä muistamattomuus tai katkelmallinen muistaminen. Madsenkin kertoi olleensa sukellusveneessä ”psykoottisessa tilassa”, mutta kertomusten jatkuvasti vaihdellessa tämän selityksen uskottavuus kieltämättä (sanaleikki tahaton) hieman kärsi.

Seksuaalirikoksissa ja sadistisissa teoissa kieltäminen voi olla tekoon liittyvän fantasioinnin, mielihyvän, kiihottumisen ja tyydytyksen kieltämistä. Madsen, jolta löytyi reipas kokoelma naistenkidutusvideoita, kielsi kokonaan, että ne kiihottaisivat häntä.

Kieltäminen voi ulottua myös tulevaisuuteen. Rikoksentekijä voi kiistää hoidon tarpeensa ja väittää, että hän on nyt täysin muuttunut eivätkä teot missään tapauksessa enää voi toistua. Jää nähtäväksi, turvautuuko Madsen tähänkin kieltämisen muotoon, kun hänet todennäköisesti tuomitaan Wallin murhasta.

Rikoksentekijän hoitaminen on haasteellista, jos tekijä kieltää tekonsa täysin. Silloin hoidossa on ensin käsiteltävä defenssejä, jotka estävät teon dynamiikan ymmärtämisen ja vastuun ottamisen. Teon kieltäminen ei saisi olla peruste evätä hoitoa, koska muutenhan hoitoon pääsemiseksi tekijän olisi ikään kuin ensin parannettava itsensä, ennen kuin hän voisi aloittaa hoidon. Saattaa tosin olla, että kieltäminen on joskus niin vahvasti osa ihmisen persoonallisuutta, että sen purkaminen on kuin purkaisi koska tahansa käsiin räjähtävää pommia.

Lähteet:

Haapasalo, J. (2017). Kriminaalipsykologia (2. uud. painos). Juva: PS-kustannus.

Schneider, S. L., & Wright, R. C. (2004). Understanding denial in sexual offenders. A review of cognitive and motivational processes to avoid responsibility. Trauma, Violence, & Abuse, 5(1), 3-20.