Kolmekymppinen oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) vaati Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 12.5.2018), että ”rangaistuksen pitää tuntua”. Haiskahtaako tämä vähän kostolta, vaikka Häkkänen puhuukin sovituksesta? Entä ajatteleeko Häkkänen, että muutama vuosi vankilassa ei tuntuisi missään ja vasta esimerkiksi 12 vuotta alkaisi tuntua? Kuolemanrangaistuskin tuntuisi, mutta vain hetkellisesti.

Häkkänen on aikeissa koventaa väkivalta- ja seksuaalirikosten rangaistuksia, kiristää ehdonalaiseen vapautumista, lisätä tuomioihin oheisseuraamuksia ja tiukentaa rikoksenuusijaksi määrittelyä. Jatkossa ihminen katsottaisiin uusijaksi, jos hän tekee rikoksen viiden vuoden sisällä. Nyt ajanjakso on kolme vuotta. Uusijaa kohdellaan rikosoikeusjärjestelmässä aina ankarammin kuin ensikertalaista.

Häkkäsen toimet romuttaisivat Suomen kriminaalipoliittiset saavutukset. Ulkomailla Suomen edistyksellistä kriminaalipolitiikkaa ihaillaan.  Olen pari kertaa istunut American Society of Criminology  -konferenssin symposiossa, jossa aiheena oli kuolemanrangaistus. Onneksi sellaisia symposioita ei Suomessa tarvitse järjestää. Meillä vankimääriä on onnistuttu pudottamaan 60 prosenttia vuodesta 1960 vuoteen 2010. Häkkänen haluaisi nyt viedä Suomen takaisin kriminaalipolitiikan takapajulamaiden joukkoon.

Kokoomuksen kriminaalipolitiikka on rangaistuskeskeistä. Kokoomus haluaa pistää rikoksentekijät kaappiin ja pois kunniallisten kansalaisten silmistä, ”ettei kukaan pääse kadulla nauramaan”, kuten Häkkänen haastattelussa pelkäsi. Väkisinkin nousee mieleen kysymys siitä, onko kokoomuslaiset lapsena kasvatettu kurilla ja rangaistuksilla, koska he niin kovasti niihin uskovat. Unohtaa ei sovi sitäkään, että kokoomuksen riveissä on yllättävän paljon poliisikansanedustajia. Olisivatko nämä kovien rangaistusten kannattajat itse tarvinneet lapsena enemmän lempeyttä ja porkkanaa ja vähemmän kuria ja keppiä?

Professori Janne Kivivuori ja kumppanit kirjoittavat  Kriminologia-kirjassaan (2018) kriminaalipolitiikan retoriikasta. Se tarkoittaa sitä, että vaaditaan ankarampia rangaistuksia vetoamalla esimerkiksi kansan oikeustajuun tai uhrien ihmisoikeuksiin. Vastaavasti lievää rankaisemista kannattavat viittaavat usein retorisesti kansalaisvapauksien vaarantumiseen tai humaaniuteen vastakohtana epähumaanille kohtelulle.

Retoriikka liikkuu toisella tasolla kuin empiirinen tutkimus. Ratkaisuja rangaistuksista ei pidä tehdä retoriikan vaan tieteen pohjalta. Esimerkiksi leimaamisteoriaan liittyvä tutkimus on todistanut, että rangaistukset voivat lisätä yksilön myöhempää rikollisuutta. Rangaistusten ankaruudella ja keveydellä ei tilastoissa ole ollut vaikutusta siihen, että rikokset vähenisivät tai lisääntyisivät. Tapio Lappi-Seppälän (2012) analyysit osoittivat, että kun Suomi puolitti vankimääränsä ja muissa Pohjoismaissa vankimäärä pysyi ennallaan, rikosten määrä pysyi kuitenkin samalla tasolla kaikissa näissä maissa.

Yhdysvalloissa käytössä olevat 150 vuoden rangaistukset ja teloitukset eivät ole vähentäneet väkivalta- ja seksuaalirikoksia. Päinvastoin tänäkin vuonna siellä on tapahtunut jo 101 joukkoampumista viimeisin Teksasin kouluampuminen mukaan lukien. Silti niin sanottu kansan oikeustaju huutaa kovempia rangaistuksia. Mikä voisi olla vielä kovempi rangaistus kuin teloitus? Rukousaamiaiselle osallistuminen Donald Trumpin seurana?

Häkkäsen reseptit rikollisuuden määrään vaikuttamiseksi ovat tutkimuksen valossa vääriä. Väkivalta- ja seksuaalirikosten rangaistusten koventaminen ei vähennä näitä rikoksia, koska niissä kyse on tekijöiden psyykkisistä häiriöistä. Pitkät vankeustuomiot vain entisestään heikentävät tekijöiden tilannetta ja luovat perustaa uusille rikoksille. Ehkä Häkkänen ei haluakaan rangaistuksilla vaikuttaa rikollisuuteen? Ehkä kyse todella on vain retoriikasta ja siitä, että ”rangaistuksen pitää tuntua”.

Rangaistusuhalla ei ole merkitystä niille rikoksentekijöille, jotka rikoksia tehdessään eivät punnitse rangaistusten kustannuksia itselleen. Kun humalaisten ringissä Juhani iskee puukon Laurin kylkeen, ei tulossa olevia rangaistuksia mietitä. Sen sijaan talous- ja ympäristörikoksiin kiinnijäämisriski voi vaikuttaa, koska rötösherroilla on niitä suunnitellessaan aikaa pohdiskella rangaistusuhkaa ja mahdollisia sanktioita.

Oikeusministeri Häkkänen voisi tehdä täyskäännöksen ja ryhtyä uudistamaan rangaistusjärjestelmää reippaasti niin, että seuraamuksissa olisi tarjolla hoidollisia vaihtoehtoja nykyistä laajemmin. Ehdollisen tuomioon oheen ja vankeustuomion sijasta voitaisiin suunnitella tekijälle psykiatrista hoitoa, päihdekuntoutusta tai psykoterapiaa. Tuomioistuin voisi hyväksyä asiantuntijoiden tekemän hoitosuunnitelman. Lisäksi mielentilatutkimusten osana tulisi olla suunnitelma rikoksentekijän hoidon järjestämiseksi. Tämä koituisi koko yhteiskunnan parhaaksi, jos rikoksentekijän alttius uusia tekojaan riittävän hoidon ansiosta pienenisi.

Toistuvasti vakavia väkivalta- ja seksuaalirikoksia tehneellekin pitkäkestoinen psykiatrinen laitoshoito olisi yhteiskunnan kannalta parempi seuraamus kuin pelkkä vuosituomio, jonka jälkeen vapaudutaan entistä huonommassa kunnossa muovipussi kädessä tyhjän päälle uusimaan tekoja. Olisiko esimerkiksi sarjakuristajan tulevia tekoja voitu estää, jos hänet olisi heti ensimmäisen teon jälkeen määrätty psykiatriseen hoitoon?

 

Lähteet:

Kivivuori, J., Aaltonen, M., Näsi, M., Suonpää, K., & Danielsson, P. (2018). Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Tallinna: Gaudeamus.

Lappi-Seppälä, T. ( 2012). Criminology, crime and criminal justice in Finland. European Journal of Criminology, 9 (2), 206-222.