Naistenpäivänä puntaroimme muutaman kollegan kesken, miten auttaa naisia tunnistamaan vaarallisen romanssin merkit ja irtautumaan epäterveellisistä parisuhteista. Kirjoitin joulun alla lähisuhdeväkivallasta, mutta ei liene yllättävää, että aihe tuntuu naistenpäivänäkin yhtä ajankohtaiselta.

Naisiin kohdistuva väkivalta on tutkimuksissa ja kaunokirjallisuudessa käsitelty ikuisuuskysymys, johon ei tunnu löytyvän patenttiratkaisua. Poliitikot etsivät hätäpäissään usein keinoja uusista kriminalisoinneista ja rangaistusten koventamisesta, mutta rikoslaki ja tuomiot tuskin lopettavat väkivaltaa.  Syyt ovat psykologisia, joten niihin on vaikea vaikuttaa juridiikalla.

Väkivaltaisessakin parisuhteessa on kaksi osapuolta, jotka täydentävät toisiaan. Ihminen, joka löytää kerta toisensa jälkeen itsensä pahoinpitelysuhteesta, ei ole sattuman uhri, vaan tilanteeseen löytyy yleensä selitys lapsuuden traumakokemuksista. Ihminen toistaa traumaansa ja traumatisoituu uudestaan. Edes kallonmurtumat, irronneet hampaat ja titaanilevyt poskessa eivät välttämättä lopeta trauman toistamispakkoa. Nainen, joka on eronnut yhdestä väkivaltaisesta kumppanista, löytää pian uuden samanlaisen tilalle. Samoin mies, joka on hakannut ja kuristanut ex-vaimoaan, hakkaa ja kuristaa taas pian uutta vaimoaan.

Moni ihmettelee, miksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen ei vain pakkaa laukkujaan ja häivy. Jos krokotiili roikkuu helmassa, voi kuitenkin olla aika uhkarohkeaa rimpuilla itseään irti.  Väkivaltaisesta ja vahingoittavasta parisuhteesta voi olla vaikea päästä eroon, jos pitkään jatkunut mukilointi on lamauttanut ja traumatisoinut. Esimerkiksi Katarina Wennstamin kirjassa Turman lintu kuvataan hyvin parisuhdeväkivallan ahdinkoa.

Seurauksena voi olla niin sanottu pahoinpidellyn naisen syndrooma. Siinä väkivallan uhrista on tullut avuton räsynukke, jota riepotellaan pitkin seiniä ja lattioita ilman, että uhri pystyy enää puolustautumaan mitenkään. Huojuvasta talosta voi olla vaikea lähteä pakoon, jos pelkää kostoa tai jopa kuolemaa. On helpompi antaa Kaikki anteeksi, kuten kirjailija Laura Mannisen samannimisessä tämän kevään esikoiskirjassa.

Väkivallasta on tullut silloin normiarkea, jossa suhteen osapuolet ovat jumiutuneet tuttuun kaavaan. Ilmapiiri kiristyy, uhka leijuu ilmassa ja uhri on varuillaan, kunnes seuraa räjähdys ja sen jälkeinen katuminen, anteeksipyytely ja kuherruskausi. On myös suhteita, joissa katumisvaihetta ei ole vaan väkivalta ja uhka jatkuvat päivästä toiseen ilman turhia katumisia ja syyllisyydentunteita.

Väkivaltaiseen suhteeseen ajautumisen riski on suurin, jos oma lapsuuden parisuhdemalli on ollut väkivaltainen ja alistava. Jos omassa lapsuudenkodissa lyödään ja potkitaan ihmisiä päivittäin, alkaa se vähitellen tuntua normaalilta tunteiden ilmaisulta. Väkivallan näkeminen ja kokeminen lapsena traumatisoi, ja traumatisoitunut ihminen alkaa helposti toistaa traumaansa myöhemmissä ihmissuhteissa. Hän ei tiedä paremmastakaan.

Väkivaltaisessa kumppanissa on jotakin lapsuudesta tuttua, joka vetää puoleensa. Melkeinpä sääntö onkin, että kaksi lapsena väkivaltaa kokenutta löytää toisensa. Toisiaan täydentävässä väkivaltasuhteessa toinen on samaistunut lapsuutensa väkivallantekijään ja toinen lapsuutensa uhriin. Sekin on mahdollista, että molemmat roolit on sisäistetty.

Traumaattiset väkivallan kokemukset johtavat turvattomaan kiintymyssuhteeseen lapsen ja vanhemman välillä. Lapsi on umpikujassa, jos hän on täysin riippuvainen vanhemmasta, joka on pahoinpitelevä, laiminlyövä tai hyljeksivä. Turvaton kiintymys lapsuudessa selittää sitä, että turvallisten ja luotettavien ihmissuhteiden solmiminen on aikuisiässäkin tavallista vaikeampaa.

Lapsena traumatisoitunut nainen tai mies voi pelätä yli kaiken hylkäämistä ja yksin jäämistä, jolloin hän takertuu ja ripustautuu toiseen. Hän voi muuttaa saman katon alle tunnin varoitusajalla. Hän tarvitsee kumppanilta jatkuvaa huomiota ja kiintymyksen vakuuttelua. Sata rakkausviestiä päivässä voi olla hänelle merkki siitä, että toinen harkitsee eroa. Jos toinen lähtee aamutuimaan hakemaan lehteä postilaatikolta, mustasukkaisuus herää välittömästi ja kontrollointi alkaa.  Tätä kutsutaan takertuvaksi kiintymystyyliksi.

Turvaton lapsuuden kiintymyssuhde voi näkyä myös läheisten ihmissuhteiden ja tunneilmaisujen välttämisenä. Toisilta ei haeta turvaa eikä apua, koska on opittu, että yksin on pärjättävä. Avun pyytäminen tai tunteiden ilmaiseminen olisi heikkouden merkki. Tunteiden ilmaisu on estynyttä ja vaikeaa, joten kumppanin pitäisi osata lukea ajatuksia. Mukana voi olla pelkoa siitä, että ei ole toisen kiintymyksen arvoinen. Turvattomasti kiintyneellä on syvää kelpaamattomuuden tunnetta, jonka perusta on lapsuudessa. Tätä kutsutaan vältteleväksi kiintymystyyliksi.

Kumpaan tahansa kiintymystyyliin voi liittyä väkivaltaista käyttäytymistä, jos lapsuudessa saatu malli on ollut väkivaltainen. Takertuvassa kiintymyksessä väkivaltaa voi provosoida se, että toinen etsii erillisyyttä, ja välttelevässä kiintymyksessä se, että toinen on liian lähellä.

Mikä sitten ohjeeksi ihmiselle, joka ei halua ajautua väkivaltaiseen ja vahingolliseen parisuhteeseen? Kattavaa käsikirjaa on vaikea kirjoittaa tilanteiden yksilöllisyyden takia, mutta liikkeelle voi lähteä ainakin seuraavista perusasioista:

1. Omien rajojen arvostaminen. Ihmisellä on oikeus tuoda esiin omat näkemyksensä ja mielipiteensä ja kieltäytyä pyynnöistä tai ehdotuksista, jotka eivät sovi omiin rajoihin. Mihin tahansa ei tarvitse suostua, eikä kaikkia tarvitse miellyttää. Tervettä itsekkyyttä on hyvä vaalia, ja omia tarpeita ja toiveita on kuunneltava. Ihminen, joka asettaa aina muut itsensä edelle ja siirtää omat tarpeensa syrjään, on vaaravyöhykkeessä.

2. Turvattoman kiintymystyylin tunnistaminen. Jos suhteessa ei ole omaa tilaa eikä erillisyyttä, on syytä huoleen. Jos toinen vaikuttaa takertuvalta tai pyrkii kontrolloimaan toimintaasi saadakseen lisää läheisyyttä, vaaran merkit ovat käsillä. Mustasukkaisuus harrastuksiasi, muita ihmissuhteitasi tai sinulle tärkeitä asioita kohtaan kielii siitä, että rajojasi ei kunnioiteta. Äärimmäinen takertuvuus on vainoamisen asteella ja muistuttaa psyykkistä sairautta.

Pahitteeksi ei olisi sekään, että jo peruskoulussa kaikille opetettaisiin feminismin perusteet. Jatkokurssi olisi tarpeen säännöllisin väliajoin ja erityisesti uuden parisuhteen alkaessa. Kunnollinen annos feminismiä saattaisi ainakin vähentää riskiä ajautua väkivaltaisiin parisuhteisiin.