Miehet ovat tappajatilastojen kärjessä, mutta vastapainoksi miehet myös synnyttävät lapsia. Suomessakin on nyt nähty ensimmäinen miessynnyttäjä. Uutiset ovat kertoneet transmies Aleksista ja hänen puolisostaan Henristä (nimet muutettu), joiden lapsi syntyi maaliskuussa. Transmies on syntymänainen, joka on korjannut sukupuolensa mieheksi. Transnainen on vastaavasti alun perin mies, josta on sukupuolenkorjauksen kautta tullut nainen.

Transsukupuolisuuteen liittyy vahva halu elää vastakkaisen sukupuolen elämää ja sukupuolidysforia, jossa syntymässä saatu keho ja sen sukupuolitunnusmerkit ja ”väärään” sukupuoleen lokerointi tuntuvat vastenmielisiltä.

Yleensä transsukupuolisuus koskee naisia ja miehiä. Sukupuoli-identiteetti voi nykyisin olla myös muunsukupuolinen, mutta transmuunsukupuolisista tai muunsukupuolisista, jotka haluavat transnaisiksi tai transmiehiksi, en vielä ole kuullut. Mitään näistä ei pidä sekoittaa intersukupuolisuuteen, jossa syntyneen lapsen sukupuolta ei pysty määrittämään sukuelinten ulkomuodon perusteella. Intersukupuolinen vauva voidaan kirurgisesti operoida tytöksi tai pojaksi tai jättää operoimatta.

Transsukupuolisuudessa on kyse sukupuoli-identiteetistä, joka on ristiriidassa biologisen sukupuolen kanssa. Hoitona transsukupuolisuuteen on sukupuolen korjaaminen omaa tunnetta vastaavaksi hormonaalisin ja kirurgisin hoidoin. Nainen muutetaan kirurgisesti mieheksi – mikä on erityisen vaativaa – tai mies naiseksi. Kaikki tosin eivät halua tai tarvitse kirurgiaa. Rehellisesti on sanottava, että en todellakaan haluaisi olla kirurgi, joka joutuu leikkelemään terveitä kehoja näin. Jos se kuitenkin on ainoa keino pelastaa ihminen onnellisempaan elämään, niin muuta ei kai voi tehdä.

Lapsen synnyttänyt Aleksi oli siis syntyessään tyttö, mutta hän korjasi sukupuolensa mieheksi parikymppisenä. Kohtua ja munasarjoja ei kuitenkaan vielä ollut poistettu, joten raskaaksi tuleminen oli mahdollista, kun testosteronihoito jätettiin tauolle. Käytännössä transsukupuolinen ihminen ei siis välttämättä ole lisääntymiskyvytön, vaikka laki sitä tällä hetkellä edellyttääkin.

Kuluneella vuosikymmenellä lähetteet sukupuolentutkimusklinikoille ovat lisääntyneet, mutta kukaan ei tiedä, mistä lisäys johtuu. Osa tutkimuksiin hakeutuvista on nuoruusikäisiä, ja erityisesti tyttöjä hakeutuu klinikoille paljon. Ei tiedetä, onko kyse todellisesta sukupuolidysforian kasvusta, alentuneesta hoitoon hakeutumisen kynnyksestä vai kulttuurisista syistä, joiden takia nuoruuden kehityshaasteissa jostain syystä nyt korostuvat sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin kysymykset.

On myös muistettava, että nuoruusiässä ilmenevä vastakkaiseen sukupuoleen samaistuminen tai sukupuolidysforia ei aina johda pysyvään transsukupuoliseen identiteettiin. Nuoruus on kaikin tavoin identiteetin etsimisen ja rakentamisen aikaa. Hoitopäätöksiä varten tarvitaankin huolellisia psykologisia ja psykiatrisia tutkimuksia.

Kun transsukupuolisia ihmisiä on tutkittu, jopa 75 prosenttia on ollut lasten- tai nuorisopsykiatrisessa hoidossa muista kuin sukupuolidysforiasta johtuvista syistä. Masennus, ahdistus, itsetuhoisuus ja itsensä vahingoittaminen on tässä joukossa yleistä, ja tutkimuksissa on monilla havaittu myös autismin kirjon häiriöitä. Tutkimukset eivät suoraan kerro sitä, ovatko psyykkiset oireet seurausta sukupuoli-identiteetin ja kehon ristiriidasta vai ovatko ne siitä riippumattomia ja yhteydessä lapsuuden kasvuympäristöön.

Monet transihmiset ovat kokeneet lapsena traumaattisia kokemuksia, kuten sanallista väkivaltaa, syyllistämistä ja ei-toivottuja seksuaalisia tapahtumia. Esimerkiksi Gehringin ja Knudsonin (2005) tutkimuksessa 55 prosentilla oli seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksia ja 55-81 prosenttiin oli kohdistunut erilaista psykologista pahoinpitelyä. Myös fyysistä väkivaltaa oli ollut.  Monilla oli ongelmia perheenjäsenten kanssa, ja monet tunsivat itsensä eristyneiksi, yksinäisiksi ja huonoiksi. Kliinisessä ammattikäytännössä olen tavannut esimerkiksi transnaisia, eli siis ex-miehiä, joiden äiti on ollut poikaansa kohtaan väkivaltainen ja hyljeksivä. On kiinnostavaa, että nämä miehet haluavat silti – tai ehkä juuri siitä syystä –  muuttua naisiksi.

Tiettävästi ei ole tutkittu, liittyvätkö lapsen kaltoinkohtelun kokemukset tavalla tai toisella lapsen sukupuoleen. Tämä vaikuttaisi tärkeältä tutkimusteemalta, koska transsukupuolisen identiteetin taustalla voisi hyvin olla nimenomaan lapsen kehoon ja sukupuoleen kohdistuvaa kaltoinkohtelua. Mitä esimerkiksi tapahtuu, jos lapsi ei voi turvallisesti samaistua samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa tai jos vanhempi ei hyväksy lapsen kehoa ja sukupuolta?

Rikollinen käyttäytyminen ei ole kovin yleistä transväestössä, mutta ei täysin mahdotontakaan. Muutamissa tutkimuksissa on kuvattu transsukupuolisia ja väkivaltaisia rikoksentekijöitä, ja näiden taustalla on ollut hyvin kaltoinkohteleva ja hyljeksivä kasvuympäristö. Esimerkiksi sarjaraiskaajista suurinta osaa on lapsena tutkimusten mukaan seksuaalisesti hyväksikäytetty.

Suomessa media on kertonut esimerkiksi naiseksi mielellään pukeutuvasta ja ajoittain naissukupuoleen samaistuvasta miehestä, joka surmasi nuorena miehenä ensin äitinsä ja 12-vuotiaan tytön ja vankilatuomion jälkeen vielä satunnaisen naisuhrin kuristamalla. Oikeuskäsittelyissä ilmeni, että kyse oli naisiin kohdistuvasta sadomasokistisesti värittyneestä väkivallasta. Epäselvää on, oliko miehen kohdalla kyse transsukupuolisesta identiteetistä. Mahdollista olisi myös se, että sarjakuristajan naisen elkeiden omaksumisessa olisi kyse dissosiatiivisesta oireilusta.

Tutkimuksissa on pohdittu transsukupuolisuuden yhteyksiä dissosiatiivisiin häiriöihin. Dissosiatiivisissa häiriöissä ihminen torjuu traumakokemuksia siinä määrin, ettei pysty palauttamaan niitä tietoisesti mieleensä. Kokemus voi kuitenkin tulla esiin muuntuneessa muodossa esimerkiksi käyttäytymisen tasolla tai kehon tuntemuksina. (Toisaalta voi käydä niinkin, että ihminen muistaa kyllä trauman mutta dissosioi itsensä trauman herättämistä ahdistuksen, pelon tai vihan tunteista. Hän voi silloin vaikuttaa tunteettomalta tai puhua kokemuksestaan kuin ulkopuolelta itseään tarkastellen.)

Olisiko mahdollista, että lapsuudessa traumatisoitunut yksilö dissosioi kehonsa vastenmieliset puolet pois tietoisuudestaan niin, että kokee ne täysin itseensä kuulumattomiksi ja vieraiksi? Omaan sukupuoleen kuuluvat tunnusmerkit, kuten sukuelimet tai rinnat, ovat saattaneet muuttua vastenmielisiksi traumatisoivien kokemusten tuloksena, jos perheessä esimerkiksi lapsen kehoon tai sukupuoleen on suhtauduttu rankaisevasti tai hyljeksivästi, kohdeltu lasta vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvana tai toivottu vahvasti lapsen olevan toista sukupuolta.

Sukupuolidysforiasta kärsivien joukossa jopa lähes 30 prosentilla on ollut eriasteisia dissosiatiivisia oireita. Traumaattiset kokemukset ja niitä seuranneet dissosiatiiviset oireet voisivat silloin selittää myös transsukupuolisilla todettuja psyykkisiä häiriöitä.

Transsukupuolisuus odottaa edelleen kehityksellisen mekanisminsa paljastumista.

 

Lähteet:

Colizzi, M. & Costa, R. (2015). Dissociative symptoms in individuals with gender dysphoria: Is the elevated prevalence real? Psychiatry Research, 226(1), 173-180.

Gehring, D., & Knudson, G. (2005). Prevalence of childhood trauma in a clinical population of transsexual people. International Journal of Transgenderism, 8(1), 23-30.

Kaltiala-Heino, R., Sumia, M., Työläjärvi, M., & Lindberg, N. (2015). Two years of gender identity service for minors: overrepresentation of natal girls with severe problems in adolescent development. Child and Adolescent Psychiatry and Mental Health, 9, 1-9.