Suomessa poliisilaitokset ja keskusrikospoliisin (krp) Uhkat-ryhmä tekevät niin sanottuja uhka-arvioita henkilöistä, joiden käytös tai viestintä herättää huolta väkivaltaiseen tekoon ryhtymisestä. Uhka-arvioiden tekeminen poliisin ja terveydenhuollon asiantuntijoiden yhteistyönä voi sisältää sen riskin, että esimerkiksi uhka-arvioita tekevistä psykologeista tulee poliisin pikku apulaisia.

Tämä voisi murentaa psykologeja kohtaan tunnettua luottamusta, varsinkin jos psykologi toimii poliisin palkkalistoilla. Jos väkivaltaa hautova ihminen tietää psykologin työskentelevän yhteistyössä poliisin kanssa, hän saattaa sulkea suunsa entistä tarkemmin. Poliisipsykologien ei ole kaikkein helpointa rakentaa toimivaa yhteistyötä väkivaltaisia tekoja valmistelevan ihmisen kanssa, koska poliisipsykologia ei mielletä puolueettomaksi asiantuntijaksi.

Psykologi ei saa kaveerata poliisien kanssa neuvottelupöydissä, saunailloissa tai ampumaradoilla, vaan hänen täytyy toimia riippumattomana asiantuntijana psykologien ammattieettisten periaatteiden pohjalta. Riippumattomuus kuitenkin vaarantuu, jos palkkioita psykologille maksaa poliisihallinto tai jos psykologi saa toimeksiantonsa poliisilta.

On myös selvää, että yksittäisen ihmisen tulevan väkivaltaisen käyttäytymisen riskiä ei voi luotettavasti arvioida eikä käyttäytymistä tietenkään ennustaa. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavat lukuisat persoonallisuuteen ja kulloisiinkin olosuhteisiin ja tilanteisiin liittyvät tekijät. Ei ole olemassa sellaisia takuuvarmoja arviointimenetelmiä, jotka paljastaisivat, mitä tulevan väkivallantekijän päässä liikkuu.

Koska poliisi kuitenkin näitä uhka-arvioita haluaa tehdä, päätinkin haastatella aiheesta krp:n rikoskomisario Santeri Sivosta, joka ystävällisesti vastasi kysymyksiini. Seuraavassa keskustelumme on tiivistetty kysymys-vastaus -formaattiin:

Millaisista henkilöistä tai henkilöryhmistä krp tekee uhka-arvioita?

”Arvioita ei tehdä henkilöryhmistä. Uhka-arvioita tekevät kaikki poliisilaitokset ja krp:n Uhkat-ryhmä eri tavoin vakavaa huolta herättävistä henkilöistä, joiden käytös tai viestintä herättää huolta henkilön ajautumisesta väkivaltaiseen tekoon ennalta tiedossa olevia tai tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Useimmiten puhutaan kohdennetusta väkivallan uhasta, jossa henkilön huolta herättävä käytös kohdistuu tiettyyn tahoon tai tahoihin. Poliisin arvioissa on kysymys myös henkilöistä, joiden käytös, elämänhallinnan vaikeudet ja muut henkilökohtaiset ongelmat aiheuttavat vakavaa huolta mahdollisesta ennakoimattomasta väkivaltaisesta teosta esimerkiksi satunnaisen tilanteen seurauksena.”

Mitä menetelmiä uhka-arvioiden tekemisessä käytetään?

”Uhka-arvioita tehdään Poliisihallituksen hyväksymillä arviointimenetelmillä, jotka pohjautuvat kansainvälisesti hyväksyttyihin ihmisen käyttäytymiseen liittyviin tekijöihin. Suomessa käytössä oleva malli on rakennettu kansallisiin kokemuksiin ja tarpeisiin perustuen.”

Olen kuullut, että krp käyttäisi uhka-arvioiden tekemiseen psykologista asiantuntemusta ja että arvioiden tekemiseen on osallistunut psykologi, joka ei ole erikoistunut alan kysymyksiin. Miten krp perustelee sitä, että uhka-arvioita on tekemässä psykologi, joka ei ole erikoistunut oikeus- ja kriminaalipsykologiaan? 

”Krp:n Uhkat-toiminto hyödyntää ammattipsykologien osaamista toiminnassaan. Kysymys ei ole ensisijaisesti kriminaali- tai oikeuspsykologian toimialueesta. Olennaisinta on kyky tunnistaa vakavaa huolta herättävien henkilöiden mahdollisia käyttäytymismalleja tai tekijöitä, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa tilannetta ja henkilöä kohdennetun väkivallan riskin osalta. Lisäksi tarvitaan vahva sosiaali- ja terveydenhuollon tuntemus sekä vahva kokemus kliinisestä työstä psykologian alalta.”

(Tämä vastaus kuulostaa aivan siltä, että poliisi määrittelisi sen, millaista psykologista asiantuntemusta uhka-arvioiden tekemisessä tarvitaan.)

Millä tavalla mielestäsi uhka-arvion tekeminen eroaa väkivaltaisen käyttäytymisen ennustamisesta?

”Poliisilla käytössä oleva malli ei ole ennustamista. Kysymys on siitä, että olemassa olevan tiedon pohjalta arvioidaan huolta herättävän henkilön tilannetta, sen akuuttiutta ja henkilön osalta tarvittavien jatkotoimenpiteiden ja yhteistyön tarvetta muun muassa poliisin ja terveydenhuollon väillä. Tarkoitus on mahdollisuuksien mukaan ennalta estää poliisin tehtäväkuvan puitteissa tilanteen kehittyminen huonompaan suuntaan yksilön ja ympäristön kannalta.”

Onko uhka-arvioiden tekemiseen otettu mallia jostakin Pohjoismaasta tai muusta Euroopan maasta? Miksi?

”Suomessa käytössä olevaan arviointimenetelmään ei ole suoraan otettu mallia muiden maiden käytössä olevia menetelmistä. Jo kotimaista mallia kehitettäessä kävi selväksi, että monissa maissa on käytössä vastaaviin käyttäytymistieteellisiin muuttujiin perustuvia arviointimalleja. Suomalainen tapa tehdä käytännön yhteistyötä yli hallinnon rajojen ei kuitenkaan ole yleistä kansainvälisesti vertailtuna.”

Mitä seurauksia uhka-arvioiden tekemisestä on ollut yksilötasolla ja yhteiskunnan kannalta?

”Yhtenäisillä toimintamalleilla on saavutettu käytössä olevilla resursseilla parempaa yhteistyötä poliisiyksiköiden kesken sekä poliisin ja sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Lisäksi poliisin toimenpiteitä on pystytty kehittämään siten, että tarvittavia toimia pystytään paremmin kohdistamaan sinne, missä niitä ensisijaisesti tarvitaan, ja toisaalta mitoittamaan toimenpiteet tilanteen hoitamisen ja yksilöiden oikeuksien kannalta mahdollisimman hyvin. Tavoite on huolta herättävän henkilön osalta pyrkiä estämään tilannetta ajautumasta konkreettiseen väkivaltaiseen tapahtumaan (pyrkiä saamaan tarvittavaa apua tilanteeseen) ja samalla vähentää väkivallan uhan kohteena olevien henkilöiden riskiä joutua konkreettisen teon kohteiksi.”

Onko uhka-arvioiden avulla voitu tähän mennessä estää hankkeilla olleita rikoksia?

”Useissa tilanteissa on pystytty tunnistamaan vakavaa huolta herättäviä henkilöitä, joiden elämänkulkua on voitu muuttaa. Osassa tapauksista asia on edennyt jo mahdollisen rikoksen asteelle mutta varsinainen teko on jäänyt tekemättä viranomaisten aktiivisen työskentelyn ja yhteistyön ansiosta.”

”Kyse on asioista, joiden avulla moniviranomaisyhteistyönä pyritään estämään väkivallan tekoja, tukemaan ja auttamaan henkilön elämänhallintaa. Tätä ei kykene mikään viranomainen tai taho tekemään yksin ja kyseessä on sekä kohteen että muiden etu ja intressi.”

*

Rikoskomisario Sivosen antamat vastaukset eivät paljasta paljonkaan poliisin käyttämistä arviointimenetelmistä, jotka jäävät siten arvailujen varaan. On vaikea sanoa, miten menetelmien pätevyydestä ja luotettavuudesta on varmistuttu, vai perustuvatko ne mutu-tietoon ja pseudotieteellisiin oletuksiin. Olen kuunnellut yhden poliisille uhka-arvioita tehneen psykologin esityksen enkä vakuuttunut menetelmien tieteellisestä perustasta enkä järkevyydestä. Olisi melkein voinut luulla, että psykologin sijasta äänessä oli poliisimies.

Suomessa ei välttämättä kannattaisi ryhtyä kaikkiin samoihin uhka-arviointitoimiin kuin eräissä muissa maissa, joissa esimerkiksi terrorismi on selvästi suurempi ongelma kuin meillä. Jos Keski-Euroopan lentokentillä seulotaan potentiaalisia väkivallantekijöitä erilaisin seurantamenetelmin, meille ei tällaisia ylimitoitettuja toimia kannata tuoda.

Poliisi ei myöskään ole käyttänyt työssään oikeus- ja kriminaalipsykologian asiantuntemusta, ja erikoiselta tuntuukin se väite, että väkivaltaisen käyttäytymisen riskin arvioinnissa ei olisi kyse kriminaalipsykologiasta. Toinen erikoinen piirre suomalaisessa käytännössä on se, että lähes kaikki poliisin palveluksessa olleet psykologit ovat vuosien varrella olleet miehiä, vaikka ylivoimaisesti suurin osa psykologeista on naisia.  Selittyykö tämä sillä, että myös poliiseista suurin osa on miehiä? Vai hakeutuvatko miespsykologit mielellään poliisin palvelukseen?

Itseltänikin – vaikka naispsykologi olenkin – on tosin aikoinaan krp:stä kyselty yhteistyötä eräässä henkirikosprojektissa, mutta poliisin tavoitteet asiassa poikkesivat siinä määrin psykologisesta tiedosta ja periaatteista, etten lämmennyt yhteistyölle. Psykologin on oltava erityisen tarkkana siinä, ettei uhraa omia ammatillisia ja eettisiä periaatteitaan yhteistyön nimissä.

Rikoskomisario Sivonen perustelee kriminaalipsykologisen asiantuntemuksen huomiotta jättämistä näin:

”Liittymäpintoja toki on, mutta usein ei ole vielä kysymys rikoksesta tai sen valmistelusta. Huoli henkilöstä on noussut. Tästä syystä poliisi tai sosiaali- ja terveydenhuolto selvittää, onko henkilön elämäntilanne sellainen, että se vaatii jonkinlaisia toimia tilanteen pahenemisen estämiseksi. Esimerkiksi perheen sisäiset asiat, henkilön uhkaavaksi muuttunut käytös tai viestintä sekä oppilaitoksiin liittyvät uhkaavat tilanteet voivat olla kyseessä. Yhteistyö eri viranomaisten kesken on tässä keskeistä. Jokainen toimii omalla toimialueellaan ja valtuuksin mutta yhdessä.”

Tästä herää tietysti se kysymys, miten ja kenen taholta huoli henkilöstä on noussut. Voidaanko toimia samaan tapaan kuin lastensuojeluilmoituksissa, eli jonkin viranomaisen tai muun tahon ilmoitus poliisille huolta aiheuttavasta henkilöstä riittää? Voiko olla mahdollista, että huoli on noussut virheellisin perustein ja että viattoman henkilön perusoikeuksia loukataan tämän seurauksena? Huoli on melko epämääräinen käsite, joten huolenaiheiden konkreettinen määrittely on olennaista.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen ei voi kevein perustein rikkoa salassapitovelvollisuuttaan. Liian läheinen yhteistyö poliisin ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kesken herättää helposti kysymyksen siitä, voiko asiakas luottaa terveydenhuollon ammattilaisen vaitioloon, jos hän paljastaa itsestään arkoja asioita.

Purematta ei voi niellä sitäkään väitettä, että väkivaltaisen käyttäytymisen ehkäiseminen aina vaatisi viranomaisyhteistyötä. Varmasti moni yksittäinen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen on omassa työssään kyennyt ehkäisemään useita väkivallantekoja ilman poliisiyhteistyötä.

Muitakin ongelmia uhka-arvioihin liittyy. Kunnollista tutkimustietoa väkivaltaisen käyttäytymisen riskin arvioinnista ei ole, koska tulevan väkivaltaisen käyttäytymisen arviointi tieteellisin menetelmin ei ole juuri sen helpompaa kuin kristallipallosta tai tarot-korteista katsominen.

Poliisin sana siitä, että väkivaltaisia tekoja on kyetty estämään, vaatisi tuekseen konkreettista ja julkisesti esitettävää näyttöä, jota taas on vaikea salassapitovelvollisuuden takia tarjota. Jää siis pelkästään poliisin sanan varaan se väite, että toiminta on ollut tuloksellista.

Vaikka jonkin teon sanotaan jääneen tekemättä viranomaisten työskentelyn ja yhteistyön ansiosta, kukaan ei oikeastaan voi varmasti sanoa, olisiko kyseinen henkilö tehnyt tekoaan muutenkaan. Viranomaisten ehkäisevän työn merkitystä on vaikea todistaa.

Sen sijaan jos väkivaltaisia ajatuksia hautonutta tai rikosta valmistellutta henkilöä on pystytty tehokkaasti auttamaan uusille urille, työ ei liene mennyt hukkaan.