Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) julisti varmana Ylen pääuutislähetyksessä, että poliisiin voi luottaa. Tämä oli hänen vastavetonsa uutiseen siitä, että entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, Helsingin entinen poliisipäällikkö Jukka Riikonen ja Helsingin poliisilaitoksen nykyinen päällikkö Lasse Aapio saivat virkarikossyytteet huumepoliisin valvonnan laiminlyönnistä. Helsingin entinen huumepoliisin päällikkö Jari Aarnio jo viruukin vankilassa huumekaupoistaan.

Mykkänen vaikutti perusteellisesti linssiinviilatulta ministeriltä, joka puolustaa alaisiaan poliiseja, vaikka nämä jäisivät kiinni asiakkaiden varpaankynsien irrottamisesta ja vesikidutuksesta.

Olen kirjoittanut mieliaiheestani poliisien väärinkäytöksistä jo aikaisemmin blogikirjoituksissani ”Orvokki ja sinivuokot” (12.8.2017)  ja ”Lonkkanivel sijoiltaan poliisin käsittelyssä” (6.1.2018). Jatkan nyt aiheesta.

Käsitys siitä, että poliisiin voi luottaa, perustuu suurelta osin sisäministeriön ja poliisiammattikorkeakoulun tilaamaan poliisibarometriin, joka on kahden vuoden välein toistettu väestön haastattelututkimus. Barometrin toteuttaa Taloustutkimus. Siinä kysytään kansalaisten mielipiteitä poliisin toiminnasta ja sisäisestä turvallisuudesta. Viimeisin poliisibarometri vuodelta 2016 osoitti, että noin 95 prosenttia luottaa poliisiin, kun vastaajista oli rajattu pois poliisit ja heidän lähisukulaisensa. Miten tämä on selitettävissä?

Yksi selitys barometrin ihmeelliseen tulokseen löytyy vastaajajoukosta, josta lähes 28 prosenttia on 60–79-vuotiaita. Iäkkäämpien ihmisten on monissa tutkimuksissa huomattu olevan muita konservatiivisempia, mikä saattaa lisätä luottamusta poliisiin ja muihin auktoriteetteihin. Poliisit itsekin ovat pikemminkin konservatiivisia kuin liberaaleja arvoiltaan. Suurin osa poliiseista äänestää kokoomusta, keskustaa tai perussuomalaisia.

Nuorten, 15–24-vuotiaiden osuus vastaajissa oli vain noin 15 prosenttia. Nuorten käsitykset poliisin toiminnasta olisivat voineet olla vanhempia vastaajia kielteisempiä. Vastaajajoukossa oli hyvin vähän yliopistokoulutettuja, ja yli puolet vastaajista oli käynyt perus- tai ammattikoulun. Yliopistokoulutus todennäköisesti lisää kriittisyyttä poliisia kohtaan. Yliopistoissahan opetetaan nimenomaan kriittistä ajattelua.

Barometrin tuloksia vääristää sekin, että suuri osa vastaajista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä poliisin kanssa. Jos ei ole ollut tekemisissä, ei ole kertynyt huonoja kokemuksiakaan. Miksipä ei siis luottaisi, ennen kuin toisin todistetaan.

Luottamukseen vaikuttaa myös se, millaisissa asioissa poliisin kanssa ollaan tekemisissä. Barometrin haastateltavien joukossa 34 prosenttia asioinnista liittyi poliisin lupa-asioihin. Siihen ehkä voi luottaa, että poliisitalon virkailijat hoitavat ajokortti-, passi- ja henkilötodistusasiat moitteettomasti ja hymy huulillaan. On ihan toista joutua poliisin pidättämäksi tai ampumaksi kuin käydä uusimassa henkilökortti.

Jos barometrin haastattelut kerättäisiin muuntyyppisiltä poliisin asiakkailta, kuten rikoksentekijöiltä, putkassa kävijöiltä tai pyörävarkaudesta rikosilmoituksen jättäneiltä, tulokset voisivat olla erilaisia. Epäilen, että myös meitä psykologeja haastattelemalla löytyisi skeptisiä näkemyksiä poliisin luotettavuudesta. Sen verran on tullut kohdatuksi poliisin kaltoinkohtelemia asiakkaita ja rasistis-sovinistisia tai muuten ikävästi käyttäytyviä poliisimiehiä.

Psykologina ymmärrän toki, että väkivaltaisesti käyttäytyvien poliisien taustalla on traumaattisia lapsuuden kokemuksia ja kenties työn mukanaan tuomaa uupumusta ja kyynistymistä. Valvonnan tehtävänä olisi kuitenkin poimia nämä akanat jyvistä ja tarjota heille apua ja paremmin soveltuvia tehtäviä. Poliisin tehtävässä ei voi uskottavasti toimia, jos on väkivaltaisia, rasistisia tai rikollisia piirteitä. Jääviysongelmia syntyy myös silloin, kun poliisi julkisesti puhuu kovempien rangaistusten puolesta. Luottaako kukaan sen jälkeen siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti?

Englantilaisissa ja amerikkalaisissa poliisisarjoissa poliisikomisariot ja jopa poliisikonstaapelit ovat yleensä älykkään teräviä. He ratkaisevat rikoksia kirjoituspöydän takana päättelemällä ja huokuvat salaperäistä karismaa. He menevät myös yksin ilman apujoukkoja ottamaan kiinni sarjamurhaajia ja monikymmenpäisiä rikollisjengejä pimeisiin kellariloukkoihin ja kamppaavat konekivääriä pitelevän vastustajan maahan sujuvasti yhdellä kädenliikkeellä.

Ihmettelen aina, mistä tämä tv-sarjojen älykkään poliisin prototyyppi on oikein peräisin? Oikean elämän esikuvia en ole tavannut. Realistisimman kuvan poliiseista antaa tällä hetkellä Netflixin The alienist -sarjan paksuviiksinen O´Connor. Suosittelen sarjaa kaikille kriminaalipsykologiasta kiinnostuneille.

Poliisit selvittävät rikoksia yleensä rutiininomaisesti teknisen tutkinnan keinoin ja suurin osa työstä on yksitoikkoista puurtamista ja faktojen keräämistä. Poliisit tekevät vain sen, mitä laki ja esimiehet määräävät. Oma ajattelu ja päättely on oikeastaan poliisissa kielletty. Jos joku siihen sortuu, seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Poliisissa vallitsee vahva me-henki ja yhdenmukaisuuden paine. Poliisi taputtaa päähän toista poliisia viimeiseen asti. Vasta jos kollega paljastuu suurin piirtein alamaailman pahimmaksi mafiosoksi, jonkilaiset nuhteet ehkä ovat luvassa.

Joskus olen miettinyt, miksi poliisien vähäisellä koulutuksella ja fyysisiin suorituksiin painottuvilla vaatimuksilla pääsee tekemään ihmisten elämään ratkaisevasti vaikuttavia toimia ja selvittämään vaikeita rikoksia. Antaisitko sinä elämäsi tärkeät asiat muutaman vuoden poliisikoulutuksen käyneen ja puolet elämästään punttisalilla viihtyneen konstaapelin hoidettavaksi?  On myös täysin käsittämätöntä, että lyhyitä kursseja käynyt poliisikomisario voi ansaita enemmän kuin esimerkiksi ihmishenkiä pelastava sairaanhoitaja tai useita korkeakoulututkintoja suorittanut psykologian tohtori. Poliisihallinnossa tuntuu rahaa riittävän.

Ongelmana poliisien ja poliisikoulutuksen laatuvaatimusten nostamisessa on se, että alalle on nykyisin vaikea rekrytoida uutta väkeä. Poliisikoulutukseen on pakko valita opiskelijat niistä, jotka sinne hakevat. Kiinnostus lakia ja järjestystä valvovaan poliisin työhön on vähentynyt, kun väestön koulutustaso on noussut ja konservatiivinen koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen arvomaailma ei enää ole yhtä suosittu kuin aikaisemmin. Harva lukionsa päättänyt haaveilee poliisivetimiin pukeutumisesta tai poliisiautolla ajelemisesta.

Korkean poliisijohdon rikossyytteet paljastavat, että poliiseja valvovat poliisitkin ovat luottaneet liikaa poliisiin.  Entinen poliisiylijohtaja Paatero totesi STT:n haastattelussa, että ”en ole katsonut, että poliisiylijohtajan olisi pitänyt olla yksityiskohdista perillä”.

Entä jos poliisipäälliköille on useaan otteeseen kerrottu yksityiskohdista, eivätkä he ole siltikään kuulleet viestiä? On vaikea uskoa, ettei kukaan olisi vihjaissut ylimmälle poliisijohdolle Aarnion puuhista tai vilpistä tietolähteiden rekisteröinnissä. Jos ylijohto ei sittenkään ole reagoinut, ei voi olla ainakaan kyse siitä, ettei olisi perillä yksityiskohdista. Poliisijohdolle on kelvannut kyllä tehtävästä maksettava kunnon palkka, mutta kun pitäisi kantaa vastuuta valvonnasta ja sen puutteista, ei innokkaita vastuunkantajia taida löytyä.

Suurimpana pelkona poliisien rötöstelyjä seuratessa on koko ajan se, että jonakin päivänä paljastuu jotain vielä pahempaa. Jos nyt on jo tehty huumekauppaa, harrastettu asiakaskunnan kanssa seksiä virka-ajalla, väärennetty televalvontapyyntöjä ja lavastettu viattomia ihmisiä rikoksentekijöiksi, näemmekö joskus vielä todisteita poliisien tilaamista palkkamurhista? Muutama teloituksen kaltainen murha on Suomessa selvittämättä.

Lähde:

Poliisibarometri 2016 – Kansalaisten käsitykset poliisin toiminnasta ja sisäisen turvallisuuden tilasta. Sisäministeriön julkaisuja 27/2016. (Verkkojulkaisu.)