Rikosuutisointi on Suomessa luisunut jyrkkää alamäkeä kohti turhaa mässäilyä. Monet mediat ovat ryhtyneet hetki hetkeltä seuraamaan järkyttävien rikostapausten oikeuskäsittelyjä. Pohjanoteerauksia ovat olleet Ylen toimittajan Päivi Happosen ja Helsingin Sanomien Toni Lehtisen raportit Turun puukotustapauksesta. Kuka heiltä vaatii tällaista?

Mitä järkeä on päivystää Turun vankilan ulkopuolella tuntikaupalla sen takia, että voi raportoida, millainen hymy rikoksentekijän kasvoilla näkyy? Entä millaista toimittajan työajan tuhlausta on päivittää lehden lukijoille minuutin välein jokainen rasahdus oikeussalissa? Toimittajat soveltavat suoraan poliisitutkinnan lähtökohtana ollutta oletusta terroriteosta, ja sen takia tekijän nimi ja kasvot ovat alusta saakka olleet näyttävästi esillä. Tekijän mahdollinen psyykkinen häiriintyneisyys ohitetaan kevyesti.

En hämmästyisi, jos seuraavaksi selostettaisiin Oulun uimahallin sarjakakkaajan tuomioistuinkäsittelyä ja julkaistaisiin hänen nimensä ja kuvansa Ylen pääuutislähetyksessä Happosen analyysein höystettynä. Nyt on jo nähty, miten iltapäivälehti haastatteli lääkäriä siitä, mitä sarjakakkaajan mielessä mahtaa liikkua. Samalla ruodittiin vähän myös sitä, mitä sairauksia kakkojen taustalla voisi olla.

Julkisen Sanan Neuvosto (JSN) on periaatelausumassaan vuonna 1981 todennut, että rikoksentekijän nimen julkaiseminen on perusteltua vain, jos huomattava yleinen etu sitä vaatii. Rikoksen törkeys, raakuus tai erikoislaatuisuus eivät riitä tekijän henkilöllisyyden paljastamisen perusteeksi.

Huomattavaa yleistä etua pohdittaessa on otettava huomioon rikollisen teon vaikutukset. Jos kyseessä on kansalaisiin ja koko yhteiskuntaan kohdistuva teko, jolla on vakavia taloudellisia, terveydellisiä tai muita yhteiskunnallisia vaikutuksia, nimen julkaisemisen suoja on suppein. Tässä voitaisiin tarkoittaa esimerkiksi terroritekoa.

Periaatelausumassa neuvotaan, että psyykkisesti häiriintyneiden rikoksentekijöiden nimiä ei tule paljastaa. Nyt niitä paljastetaan mediassa koko ajan. Oikeastaan on selvää, että esimerkiksi kaikilla vakavia väkivaltarikoksia tehneillä tekijöillä on psyykkisiä häiriöitä. Terroritekoihinkaan syyllistyvät tuskin ovat terveyden perikuvia.

Lisäksi JSN:n mukaan pääsääntö on, ettei henkilöllisyyttä kerrota ennen tuomioistuinkäsittelyä. Epäilyn tai syytteen asteella olevan teon tekijää ei siis pitäisi paljastaa. Niitähän paljastetaan silti. Viimeisimpänä esimerkkinä on sarjakuristajaksi nimetty henkilö, joka nyt on vangittu todennäköisin syin murhasta.

Journalistin ohjeiden kohdassa 31 sanotaan, että rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta. Ehkä sarjakuristajan henkilöyden julkaiseminen ei ole kohtuutonta, koska se ei enää heikentäne hänen asemaansa tai mainettaan. Nimi on ollut lehdissä jo monta kertaa aikaisemminkin. Toisaalta kyse on vasta epäilystä, joten JSN:n periaatelausumaa rikotaan.

Journalistin ohjeessa sitä paitsi lukee ”voi julkaista”, joten tunnistetietoja ei ole pakko julkaista. Tämän on moni toimittaja unohtanut. Mitä kansa ylipäätään hyötyy rikoksentekijän nimen tietämisestä tai kasvojen näkemisestä?

Vanhan todistajanpsykologisen tutkimuksen mukaan kasvot näyttävät katsojista erilaisilta, kun niihin liitetään erilainen kuvaus. Jos naama esitellään tutkimuksen koehenkilöille pelastuspartion kapteenina, se näyttää komeammalta kuin silloin, jos sen sanotaan olevan murhamiehen naama. Kun rikoksentekijän pidätyskuva on lehdessä, lukijat kauhistelevat, kuinka rikollisen ja pelottavan näköinen tämä onkaan, vaikka rikoksentekijä tosiasiassa näyttäisi söpöltä Matt Damonilta tai Tuomas Enbuskelta.

Journalistin ohjeissa todetaan myös, että alaikäisen tai syyntakeettomana tuomitun henkilöllisyyden paljastamisessa on oltava erityisen pidättyväinen. Jos julkaistaan epäillyn, syytetyn tai tuomioistuinkäsittelyssä olevan tekijän henkilötietoja, jatkossa syyntakeettomiksikin havaittujen tekijöiden tietoja tulee julki. Käytännössä psyykkisesti häiriintyneiden rikoksentekijöiden nimiä julkaistaan lehdissä viikoittain, olipa heidät tuomittu syyntakeettomina tai ei.

Median ei tulisi ruokkia ihmisten sensaationälkää ja veriteoilla herkuttelua. Iltapäivälehtien tapa haastatella uhrien ja tekijöiden naapureita ja pikkuserkkuja tapahtumista ja käydä jopa porraskäytävissä haistelemassa kalmanhajua on pelkkää lehden myyntilukujen kasvattamista. Kilpailu lukijoista on veristä, jos tällaista ilmaisua nyt tässä yhteydessä voi käyttää.

Toimittajan työnkuvaan kuuluu myös etsiä joku sopiva psykologian, psykiatrian tai oikeustieteen asiantuntija selvänäkemään, millainen tekijä on tai millainen rangaistus hänelle pitäisi antaa. Vaikka asiantuntija suoltaisi puhelimeen mitä tahansa, lausunto julkaistaan. Viimeksi asiantuntija oli diagnosoinut sarjakuristajalla kuristamishimon. Monet asiantuntijat kärsivät epäilemättä julkisuudenhimosta.

Viimeksi sain itsekin sarjakuristajan tapauksen yhteydessä kutsun tulla saman päivän iltana A-studioon vieraaksi. Toimituksen huolena oli se, löytyykö studioon vieras nopealla aikataululla. Oikeuspsykiatrit Hannu Lauerma ja Alo Jüriloo olivat varmaankin estyneitä. Kun minäkään en päässyt mukaan, studioon oli lopulta saatu rikosoikeuden professori sammuttamaan tiedonjanoa. Kerran kieltäydyin tulemasta Ylen uutisstudioon asiantuntijaksi, ja tilalle oli saatu poliisi kommentoimaan. Silloin kyllä vähän harmitti.

Asiantuntijat ovat vaikeassa tilanteessa. Toisaalta on narsistisesti imartelevaa, että toimittaja luottaa ammattitaitoosi ja asiantuntemukseesi ja pyytää lausuntoa. Toisaalta on epäeettistä, hyvin kyseenalaista ja puhdasta arvailua ottaa kantaa asioihin, jos ne kytketään suoraan johonkin ajankohtaiseen rikostapaukseen. Asiantuntija voi tietenkin aina korostaa puhuvansa ”yleisellä tasolla”, mutta hänen sanomansa kytketään kuitenkin ajankohtaiseen yksittäistapaukseen. Jos sarjakuristaja on juuri kuristanut uuden uhrin ja seuraavana päivänä asiantuntijalta kysytään, mitä sarjakuristajista tiedetään, tilanne ei ole kovin ”yleisellä tasolla”.

Median nopeatempoisuus johtaa väistämättä siihen, että tieto pinnallistuu. Muutaman minuutin tv-haastattelussa tai iltapäivälehden kainalojutussa voi hyvällä tuurilla ja taidolla onnistua sanomaan jonkin hyödyllisen näkökulman ja vaikuttaa ihmisten asenteisiin, mutta useimmiten ei. Toimittajat voisivat mielellään tehdä enemmän yleissivistäviä juttuja rikoslajeista ja psyykkisistä häiriöistä ja vähemmän repostelevia juttuja kohurikoksista.

Pidän hyvänä saavutuksena ja asiantuntijuuden voittona sitä, jos kansa on toimittajien tekemien juttujen ansiosta vuosien mittaan ymmärtänyt sen, että rikoksentekijöiden taustalla on traumaattinen lapsuus. Tv-sarjoissa, dekkareissa ja elokuvissa tämä on jo yllättävän usein tiedostettu. Rikoksentekijä on uhri itsekin.