Parin päivän työmatkalla Pohjanmaalla olin irti keittiöhommista ja saatoin keskittyä ruokakulttuurin havainnoimiseen. Matkalla Vaasan lentokentältä Kristiinakaupunkiin läänintaiteilija Marja Kolu kertoili Närpiön tomaattipitäjän asioista. Tomaatinviljely on kunnan taloudelle tärkeä elinkeino, valaistut kasvihuoneet loistavat pimeällä lakeuden maisemassa kuin jättiläismäiset lyhdyt. Tästähän voisi tulla varsinainen nähtävyys, näitä hehkuvien kasvihuoneiden tomaatteja täytyy löytää kotiin vietäväksi!

Kristiinankaupungissa kävi ilmi, että kaupunki on päässyt ainoana suomalaisena kaupunkina jäseneksi maailmanlaajuiseen CittaSlow -kaupunkiverkostoon. Verkoston jäseneksi voi päästä kaupunki, jossa on enintään 50 000 asukasta ja joka täyttää pitkän listan muita, hyvään elämisen laatuun liittyviä ehtoja.

Verkoston alkusysäyksen panivat liikkeelle muutamat Italialaiset kaupungit vuonna 1999, slow food-ajattelun hengessä. Jäsenkriteerit liittyvät ympäristöön, ekologiaan, liikenteeseen ja paikalliseen osallisuuteen. Kaupungit panostavat paikallisuuteen, ainutlaatuisuuteen ja erityisyyteen: lähiruokaan, perinteiseen käsityöhön, paikalliseen valmistukseen, elämänlaatuun ja kestävään kehitykseen.

Innosta pinkeänä suuntasin paikalliseen K-kauppaan hankkimaan lähialueen tuotteita repun täyteen. Leipähyllystä löytyi valikoimaa kiitettävän paljon, paikalliset ilmi selvästi arvostavat leipomoitaan, muuten ne eivät pysy pystyssä kuin kuluttajien jokapäiväisillä valinnoilla. Poimin ostoskoriin Syväluoman leipomon hiivaleivän ja ruismallaslimpun. Vihannesosastolta mukaan lähti pussillinen P.Sjöblomin tilan porkkanoita. Iso keko tomaatteja odotti kutsuvana, mutta pettymysy seurasi välittömästi: tomaattipitäjän naapurissa myydään euron kilohintaan puolalaisia tomaatteja! Vaasan kauppahallissa sain myöhemmin oikaistua tämän pettymyksen, löytyihän vihdoin niitä närpiöläisiäkin.

Suomalaisilla puhtailla elintarvikkeilla olisi varmasti kysyntää vientimarkkinoillakin. Onnetonta on, jos elintarvikekaupan halvimman hinnan logiikka johtaa siihen, että meille rahdataan aneemisia tuontituotteita matkojen päästä ja lähituottajan tuotteet jäävät vähemmälle kysynnälle. Erikoistuneella elintarviketuotannolla olisi potentiaalia työllistäjänäkin maaseudulla.

Kasvukausi täällä Pohjolassa on etelän maita lyhyempi, mutta sen korvaavat pitkät, vaaleat kesäyöt. Etenkin marjat ja yrtit kasvat meillä paljon maukkaammiksi kuin lyhyen päivän maissa. Voiko espanjalaisesta ja suomalaisesta mansikasta puhua samana päivänäkään? Meidän pitäisi löytää omat erinomaisuutemme ja keskittyä siihen, minkä osaamme paremmin kuin muut. Ja olla ylpeitä lähituottajien tuotteista, paras osoitus  tästä on niiden poimiminen ostoskoriin.

Pohjanmaan museosta löysin matkalukemiseksi  Leif Blomqvistin kirjan Äppel i Norr. pomologisk handbok. Kirjassa kerrotaan omenaan liittyvästä mytologiasta ja omenan tulosta Suomeen. Omenanviljelyn Suomessa aloitti Erik Fleming vuonna 1539. Suomen ehkä tunnetuimmassa omenapitäjässä Lohjalla omenankasvatus alkoi pappilan omenatarhasta vuonna 1783. Omenaa voi kutsua hyvällä syyllä perinteiseksi suomalaiseksi raaka-aineeksi! Kirja esitelee suomalaisia omenalajikkeita, on mukana joukko houkuttelevia ruokaohjeitakin. Reseptien joukossa on ohje arkista omena-riisipuuroa varten, ehkä sillä saan tehtyä Tyyne-mamman puron veroista herkkua. Reseptejä täytyy kokeilla, kun palaan kotikeittiöön.

Iltapalaksi haukkasin palan hiivaleipää vahvan makuisen Vilho-juuston kera. Yksinkertaista ja hyvää!