”Hyvää naistenpäivää,” huikkasi Cafe Stoan myyjä ja ojensi minulle ruusun. Niin naistenpäivä, olin unohtanut. Hymyilin ja otin kukan vastaan. Söin lounaani ehkä Helsingin parhaassa lounaspaikassa ja suuntasin työasioissa viereiseen liikkuvan väen päiväkeskus Hirundoon vierailulle. Iltapäivällä menin hierontaan. Kotimatkalla ostin Ruplasta naistenpäivän merkeissä mainostettua raakakakkua kotiin (päätin antaa mahdollisuuden raakakakulle, vaikka en niistä yleensä kovin välitäkään).
Illalla en mennyt Otetaan yö takaisin -mielenosoitukseen, vaan kävimme lapsen kanssa saunassa ja söimme raakakakut (paras syömäni raakakakku, ehkä en aivan luovu toivosta). Tähän on tultu. En ole enää vuosiin jaksanut ärsyyntyä ruusuista tai naistenpäivästä ylipäätään. Enemmän olen ärsyyntynyt niistä ”ei ruusuja, vaan tasa-arvoa” –jutuista, jollaisia olisin saattanut itsekin joskus viljellä. Hei, pitäköön ruusunsa ne, jotka niistä tykkäävät. Minä ainakin tykkään, samoin kuin tasa-arvosta.
Ymmärrän toki naistenpäivää kohtaan esitettyä kritiikkiä. Ei se yksi päivä, vaan ne kaikki 365. Pahimmillaan naiseuden juhliminen voi olla ylistämällä alistamista, jossa kukilla ja kauniilla sanoilla vahvistetaan epätasa-arvoa. Naistenpäivä perustuu kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen, jossa ihmiset ovat joko naisia tai miehiä, ja jossa silloinkin, kun rakennetaan tasa-arvoa, sitä tehdään monella tapaa ongelmallisen ja normittavan naisidentiteetin kautta. Kaikki tämä on totta.
Toisaalta olen äidiksi tuloni jälkeen miettinyt yhä enemmän sitä, että puhetta sukupuolesta ja nimenomaan niistä naisista juuri siinä biologisessa mielessä tarvitaan. Susa Tyrniluoto kirjoitti hyvin siitä, kuinka butlerilainen sukupuolen performatiiviuuden korostus on johtanut biologian unohtamiseen ja ollut jopa haitallinen transsukupuolisia kohtaan. Väitän, että nykyinen usein varsin ruumiiton tapa hahmottaa sukupuolta, vaikeuttaa myös feminististä keskustelua sellaisista biologisten naiskehojen ominaisuuksista kuin raskaudesta, synnyttämisestä ja imetyksestä tai kuukautisista.
Näillä teemoilla on toki feministien keskuudessa muutakin painolastia. Feminismin historiassa on ollut aikoja ja ajottelijoita, joilla äitiys kaikkineen on näyttäytynyt naisten alistamisen alkulähteenä, josta tulisi vapautua. Toivon, ettei kukaan enää ajattele näin.
Joka tapauksessa tuntuu, ettei näistä aiheista ole käyty tarpeeksi keskustelua feministien piirissä. Suomalaisessa keskustelussa ei edes ole käsitystä siitä, mitä feminismi tarkoittaa vaikkapa synnytyksen kannalta. Keskustelua käydään aivan muualla: kätilöiden, lääkärien ja synnytysaktivistien keskuudessa.
En huomannut yhdenkään feministisen tai naisjärjestön ottavan kantaa synnytyssairaaloiden lakkautuksiin, joilla tavoiteltiin ennen kaikkea miljoonien säästöjä synnytystoiminnasta. Sen sijaan Kätilöliitto toimi aktiivisesti lakkautuksia vastaan korostaen niiden vaarantavan turvallisuuden ja lisäävän interventioita, joiden suuri määrä on yhteydessä traumaattisiin synnytyskokemuksiin. Kun Suomen ainoa luonnonmukaiseen synnyttämiseen erikoistunut Tammisaaren synnytyssairaala, johon hakeuduttiin synnyttämään pitkienkin matkojen päästä, lakkautettiin, feministit olivat hiljaa.
Edes sellaiset äärimmäiset, mutta arkipäiväiset ilmiöt, kuten obstetrinen väkivalta eivät ole nousseet keskusteluun feministisinä aiheina. Alkuperäisissä Eve Enslerin vaginamonologeissa ei ollut yhtään kertomusta, jossa olisi edes mainittu synnytys.
Valtavan moni nainen synnyttää tai imettää jossain elämänsä vaiheessa. Kuukautisten kanssa elää lähes jokainen. Sekin on feministinen kysymys. Kysymys ehkäisystä on feministinen kysymys. Ja yhtälailla kuin synnytyksessä ilman lupaa suoritetut interventiot, myös esimerkiksi kivuliaat kierukan asennukset, joissa ei tarjota tehokasta kivunlievitystä, ovat väkivaltaa.
Tarvitaan keskustelua, paljon keskustelua. Tarvitaan siltoja feministien ja synnytysaktivistien välille. Tarvitaan ymmärrystä naisruumiin fysiologiasta, sillä kuinka keskustella jostain, josta edes monet naiset eivät tiedä juuri mitään? Koska siitä ei kerrota. Kun aloin odottaa lasta, en edes tiennyt, että synnytys jaetaan tavallisesti kolmeen vaiheeseen.
Jo tämä itsessään on vallankäyttöä, se ettei meille kerrota esimerkiksi koulussa edes perusasioita synnytyksestä. Vallankäyttö jatkuu myös neuvolassa ja synnytyssaleissa: asiantuntijatieto hallitsee. Siinäkin mielessä ollaan feminismin ytimessä: naisen subjektiivinen kokemus ja tieto omasta ruumiistaan jää objektiivisena esitetyn asiantuntijatiedon jalkoihin.
Kysymykset synnytyksestä ja imetyksestä eivät ole ilmeisiä tai helppoja feminismille. Ristiriidat esimerkiksi suhteessa luonnolliseen syntymään ja kivunlievitykseen ovat olemassa. Mutta uskon, että yhteinen pohja on löydettävissä. Se lähtee itsemääräämisoikeudesta. Toteutuakseen se edellyttää ennen kaikkea monipuolista ja oikeaa tietoa. Synnytyksen fysiologiasta tiedämme, että yksi oleellisimmista asioista on synnyttäjän turvallisuuden tunne ja feministeille ajatuksen synnyttäjän mahdollisuudesta aktiviiseen toimintaan ja valintojen tekoon ei pitäisi olla vieras.
Tässä on jo aika hyvä pohja, joka ei nykyisessä äitiyshuollossa toteudu. Näistä lähtökohdista viime keväisen Älä säästä synnytyksestä -kampanjan vaatimuslista on varsin pätevä.
1. Ei leikkauksille
2. Hyvä synnytysvalmennus
3. Jatkuva hoitosuhde
4. Kunnioittava kohtaaminen
5. Ihmisoikeudet edellä
(Vaatimukset kokonaisuudessaan: Synnytyskapinan blogissa.)
Näiden ajatuskuvioiden kautta toivotan kaikille hyvää naisten päivää. Iloitaan ihanista pimpeistämme ja kohduistamme. Ne ovat ihmeellisiä ja arvokkaita!