Kuopuksemme synnyttyä olen taas pohtinut vanhemmuutta ja äitiyttä ja tätä outoa olotilaa, jota kutsutaan vanhempainvapaaksi (tässä vaiheessa vielä äitiysvapaaksi). Minuun eivät uppoa lainkaan äitimyyttiä purkamaan pyrkivät ja hyväntahtoiset, mutta löysät heitot, joiden mukaan lasten saaminen ei ole opettanut mitään erityistä.
Nimittäin minulle äitiys on opettanut valtavan määrän asioita, itsestäni, rakkaudesta, ihmisenä olemisesta ja yhteiskunnasta. Näistä asioista voi oppia muualtakin, mutta minä opin ne vanhempana. Esimerkiksi sen, kuinka hassu tämä meidän kapitalistinen palkkatyöyhteiskuntamme on.
Joka päivä ihmiset vaeltavat pienistä betonibokseistaan palkkatöihin. Taloon jää vain vanhoja ihmisiä, sairaita ihmisiä ja oikein pieniä ihmisiä (Camilla Mickwitziä mukaillen). Sekä heidän äitejään. Ne äidit ja pienet ihmiset jäävät omiin bokseihinsa ja yrittävät saada toisaalta ajan riittämään, toisaalta päivän kulumaan.
Äidit taistelevat omissa bokseissaan siitä, että ehtivät pientensä tarpeilta suihkuun tai syömään. Nimittäin pienet eivät viihdy – iästä riippuen – poissa sylistä tai poissa tihutöistä kuin pienen hetken kerrallaan. Sen pienen hetken aikana on yleensä kymmenen tehtävää asiaa ja niin sitten käy – riippumatta kantorepusta, sitteristä tai muista apuvälineistä – että esimerkiski istuu pöntöllä vauvaa imettäen.
Imetys seuraa toistaan, jokainen kakkavaippa on vaihdettava. Vauvan hymy on ihana, mutta ei tyydytä sosiaalisuuden nälkää. Sillä vauvat ovat ihania, mutta vähän tylsiä. Niin että kaiken kiireen keskellä tylsistyy.
Aina voi lähteä ulos, mennä museoon tai tavata tuttuja. Mutta kävelylenkki ei tuo juuri sisältöä päivään, museoreissu tai ylipäätään pitempi matka on jo sellainen ponnistus vauvan kanssa, ettei sitä kovin usein viitsi. Kaverien näkeminen vaatii sopimista, mihin väsyneellä äidillä ei yksinkertaisesti aina riitä energiaa. Sitä paitsi kaikilla muilla on kiire, paitsi kotona olevillä äideillä. Useimmat ovat palkkatöissä ja niilläkin, jotka eivät ole on kalenteri täynnä menoja.
Okei, myönnän edellinen kuvaus on raadollinen ja epäsuhtainen. Vauva-arki on myös pakahduttavaa onnea ja ihanaa kiireettömyyttä, vapautta mennä ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Mutta edellä kuvattu on se toinen puoli. Eikä se johdu minun tai kenenkään muunkaan vanhemman huonoista elämänhallintataidoista.
Edellisen äitiysloman suurin oivallukseni oli, kuinka haastavalla tavalla pienten lasten hoitaminen kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa on järjestetty. Ihminen on laumaeläin, joka elää yhteisöissä ja kasvattaa lapsiaan yhteisöissä. Ja yhtäkkiä yhden vanhemman pitää monta tuntia päivässä hoitaa pientä lasta yksin. Tämä on historiallisesti harvinainen tilanne. Teollistuminen on vienyt työn kauaksi kotoa ja erottanut kotiin hoivan, joka on useimmissa ihmisyhteisöissä ollut kiinteä osa yhteisön toimintaa.
Samasta kirjoitta Anna Rotkirch. Rotkirch korostaa sitä, kuinka vauvojen ja lasten hoivan jakaminen on ihmiselle tyypillinen lajipiirre. Hoiva voidaan järjestää monella tavalla, mutta äitien jättäminen yksin on luonnotonta.
Kaikilla äideillä yksinäisyys ja tuen puute ei rajoitu vain arkipäiviin. Yhden vanhemman perheessä tilanne on usein äidin kannalta vielä haastavampi. Lisäksi tukiverkkojen määrä ja läheisyys vaikuttaa paljon.
Nimittäin verrattuna moniin ihmisyhteisöihin perheyksiköt ovat pieniä ja elävät itsenäistä elämää. Päivittäistä arkea pyörittää ydinperhe arki ole kokonaan yhden aikuisen vastuulla. Useampien aikuisten – useamman vanhemman, useamman sukupolven tai kämppisten – muodostamat taloudet ovat harvinaisia. Naapureita ei välttämättä tunneta kovin hyvin ja vaikka tunnettaisiinkin palkkatyö sitoo valtaosan ihmisistä kauaksi kotoa suureksi osaksi päivää. Ja kuluttaa suuren osan niistä resursseista, jotka toisenlaisessa tilanteessa käytettävissä lähiyhteisön hyväksi.
Se, että äidit turhautuvat koteihinsa, masentuvat tai äärimmäisissä tapauksissa tekevät väkivaltaa lapsilleen, ei ole pelkästään yksilötason asia, kuten yhteiskunnassamme on ylipäätään ihmisten ongelmiin ja vaikeuksiin tapana suhtautua. Sen sijaan se liittyy olennaisesti siihen, miten hoiva ja tuotanto on yhteiskunnassamme järjestetty.
Tämä oivallus kantoi itseäni niissä tilanteissa, joissa arki kotona vauvan kanssa tuntui tylsältä, kun vauvaikäisen leikittäminen ja kiukkujen vastaanottominen tuntui emotionaalisesti raskaalta. Kun omaa aikaa ei tuntunut olevan eikä ystäviäkään tullut nähtyä niin paljon kuin olisi tahtonut. Vika ei ollut minussa, kyse ei ollut huonosta äitiydestä tai siitä, etten osannut järjestää itselleni vaihtelevaa seuraa ja tekemistä.
Kyse oli yhteiskuntamme tavasta erottaa palkkatyö ja hoiva toisistaan tilallisesti (hoiva kotona tai laitoksessa, palkkatyö työpaikalla) ja yksilön osalta (kokopäiväisesti töissä tai kotona). Kyse oli kulttuurista, jossa toisistaan eristetyt (ydin)perheet vastaavat lasten hoitamisesta.
Kyse oli siitä, että minut oli viskattu selviämään yksin haastavasta tilanteesta väsyneenä ja identiteetiltäni keskeneräisenä. Enkä minä edes ollut yksin kuin joitakin tunteja päivässä. Minulla oli osallistuva puoliso sekä sukulaisia ja ystäviä, jotka auttoivat tarvittaessa.
Tilanne on heti helpompi, jos paikalla on kaksi aikuista. Tai kaksi aikuista ja kaksi vauvaa. Molemmat mahtuvat yhden syliin, yksi näkee molempien tekemiset ja pystyy viihdyttämään molempia ainakin sen aikaa, että toinen ehtii vessaan. Ja mikä tärkeintä: vanhemmalla on seuraa, joka osaa kommunikoida kokonaisilla lauseilla.
Kun hoidin esikoistani kotona, haaveilin usein siitä, että naapurissa asuisi tuttu kotivanhempi tai että voisi asua ja kasvattaa lapsia vähän yhteisöllisemmin. Leikkipuistossa haaveilin tilasta, joka olisi rakennuttu myös vanhemmille. Olisi vaikka lautapelejä ja käsitöitä, jotain puuhaa aikuisillekin. Pohdin myös oliko minun pakko hengata vain toisen äitien kanssa. Eikö voisi olla päiväkeskuksia, joissa esimerkiksi hoitovapaalla olevat, eläkeläiset ja työttömät voisivat viettää aikaa ja puuhailla kaikki keskenään?
Haavailin myös kapitalismin ja palkkatyöyhteiskunnan kumoamisesta. Haaveilin sellaisesta yhteiskuntajärjestyksestä, jossa lasten, sairaiden ja vanhusten hoiva ei olisi vain kuluerä, rasite ja tasa-arvo-ongelma. Jossa hoivaa ei olisi erotettu ja eristetty koteihin ja laitoksiin. Jossa normi ei olisi palkkatyötä tekevä mies, jonka työuraa toisten hoivaaminen ei häiritse.
Sama yksinjäämisen ja elämänhallinnan vaikeus toistuu muillakin palkkatyön ulkopuolella olevien ryhmien, kuten työttömien kohdalla. Eroja toki on: työtön saattaa esimerkiksi kokea syyllisyyttä tilanteestaan, hoitovapaalainen on hyväksytysti poissa työelämästä – kunhan ei vietä kotona liian pitkää aikaa.
Molempien kohdalla kuitenkin mahdollinen elämänhallinnan vaikeus ja yksinäisyys juontavat samasta rakenteesta: palkkatyön normista, keskeisyydestä ja sen eriyttämisestä muusta elämästä.
On hyvä, että myytti uhrautuvasta ja lastensa kautta täyttymyksen saavasta äidistä on kumottu. On tärkeää, että vanhemmuuteen liittyvät ristiriidat ja negatiiviset tunteet ovat alkaneet tulla tunnistetuiksi ja hyväksytyiksi. Keskustelu jää kuitenkin puolitiehen, jos ei puhuta siitä materiaalis-kulttuurisesta kontekstista, jossa vaikeudet syntyvät.
Vaikka vanhemmuus on ristiriitaista ja vaikeaa jo itsessään, väitän että paljon riittämättömyyden, turhautumisen ja ristiriidan tunteista, joita vanhempina koemme liittyy siihen, kuinka pienten lasten kasvatus on yhteiskunnassamme järjestetty.
Näitä ristiriitoja ei ratkaista selfhelpin avulla vaan muuttamalla rakenteita, joissa toimimme.
Kyse ei ole vain vanhempainvapaa malleista vaan ylipäätään siitä, missä määrin yhteiskunta ja työelämä vastaavat ihmisten tarpeita. Koska emme voi saada kuutta tuntiaa lisää vuorokauteen jokaistan huollettavaa lasta kohti – kuten joku bloggari jossain radio-ohjelmassa joskus esitti – yksi eniten perheitä auttava uudistus tällä hetkellä olisi työajan lyhentäminen.
Vanhemmilla olisi enemmän aikaa itselleen, lapsilleen, toisilleen ja läheisilleen. Myös ystävillä ja naapureilla olisi enemmän aikaa. Kotivanhempien täytyisi viettää vähemmän aikaa yksin lasten kanssa.