Meidän lapsemme käyvät yksityistä päiväkotia. Se ei kuulu Ankkalampi-ketjuun eikä sen toiminnalla tavoitella voittoa. Sen omistaa kannatusyhdistys, jonka jäseniä me kaikki vanhemmat olemme. Työnjako on selvä: pedagogiikasta vastaavat työntekijät, vanhemmista koostuva hallitus päättää taloudesta ja kantaa viime kädessä vastuun.
Meidän päiväkodissamme on tiukka linja: edes hetkellisiä aikuinen-lapsi -suhdeluvun ylityksiä ei sallita. Välillä sijaisista on pulaa, välillä työntekijät joutuvat joustamaan liikaa eikä meillä ole yhtä pitkiä hoitoaikoja kuin julkisissa päiväkodeissa. Näissä rajoissa: hyvä päivähoito on mahdollista.
Kerron tämän siksi, että Esperi Caren ja Ankkalampi -ketjujen väärinkäytökset, laiminlyönnit ja laittomuudet ovat nostaneet hoivatyön ongelmat isosti esiin. Vaikka kyllähän me jo tiesimme nämä asiat, mutta ilmeisesti jonkun täytyy kuolla ennen kuin asia nousee politiikan prioriteettilistalle.
Keskustelussa vasemmisto on – aivan oikein – syyttänyt yksityisiä toimijoita häikäilemättömästä voitontavoittelusta ja vaatinut paitsi hoitajamitoituksen korjaamista ja kirjaamista lakiin myös rajoja voitontavoittelulle. Myös hoiva-alojen liitot ovat esittäneet voitontavoittelun kieltämistä varhaiskasvatuksessa.
Juuri voitontavoittelu on ongelma, ei yksityinen hoito sinänsä. Sekä päivähoidossa että vanhustenhoidossa on monenlaisia yksityisiä toimijoita. Oikeiston edistäessä hoivabisneksen laajenemista ja kaupallistumista ja vasemmiston kritisoidessa yksityisiä ja puolustaessa julkisia palveluita, jäävät pienet yksityiset toimijat näkymättömiin.
Meidän päiväkotimme on riippuvainen yksityisille päiväkodeille suunnatuista valtion ja kaupungin tuista, joihin vasemmisto toisinaan suhtautuu kriittisesti. Toisaalta sitä uhkaavat markkinoille vyöryvät hoivaketjut, joiden asemaa oikeisto pyrkii edistämään. Liittolaisia on vaikea löytää.
Silti juuri näiltä pieniltä toimijoilta julkiselle puolella voisi olla opittavaa ja juuri ne tuovat valinnanvapautta hoivaan.
Emilia Kukkala kuulutti Twitterissä mitoituksia ja minimiehtoja laajempaa näkökulmaa hoivaan ja kysyi, entä jos työntekijät ja hoivattavat saisivat päättää palvelun sisällöstä. Mutta näinhän meidän päiväkodissa juuri tehdään! Sillä varauksella, että päättäjinä ovat vanhemmat lasten sijaan.
Missään nimessä keskustelu ei saisi jumiutua julkisten palveluiden puolustamiseen. Tiedämme, että myös julkisella puolella on ongelmia sekä lasten että vanhusten hoidossa. Vähän parempi mitoitus ei riitä siihen, että työnsä voisi kokea tekevänsä hyvin. Palkat ovat pieniä, vaihtuvuus ja sijaispula koettelevat. Mitoitukset venyvät ja paukkuvat ”tilaipäisesti”. On myös julkisia toimijoita, jotka vetävät alle nimimin. Esimerkiksi tiedän Helsingissä päiväkoteja, joissa mitoituksia on rikottu laskuteknisillä kikkailuilla tai joissa lain porsaanreikää, joka mahdollistaa suhdeluvun 1/13 puolipäiväisten lasten kohdalla sovelletaan täysimääräisesti.
Lisäksi hoivan ongelmat eivät ole vain resursseissa. Epäinhimillisen kohtelun, väärinkäytösten ja jopa väkivallan taustalla on myös vanhentunutta hoivakulttuuria, hierarkkista ajattelu, eristetyn laitoksen mahdollistamaa mielivaltaa ja asiakkaan esineellistämistä. Työn kuormittavuus ja stressi lisäävät näitä piirteitä, mutta eivät yksin selitä niitä.
Ajattelen, että meillä on akuutti hoivakriisi, joka koostuu erilaisista elementeistä resursseista huonoon hoivakulttuuriin. Sen ratkaisemiseksi tarvitaan tiukat ja sitovat reunaehdot lainsäädännön taholta – mukaan lukien voitontavoittelun kieltäminen tai rajoittaminen – riittävät taloudelliset resurssit kunnilta ja valtiolta sekä iso kulttuurinen muutos sekä kaikkien elementtien riittävä ja tehokas valvonta.
Kulttuuriseen muutokseen mallia voisi hakea juurikin pieniltä epäkaupallisilta yksityisiltä toimijoilta. Nämä laitokset ovat usein syntyneet halusta tuottaa hyvää hoivaa, kokeilla ja tehdä asioita toisin. Ennen kaikkea muutoksen pitäisi lähteä siitä, että emme enää ajattele hoivattavia kohteina vaan toimijoina.
Amu Urhonen kysyy:
Niinpä! Odotan sitä päivää, kun tähän keskusteluun osallistuvat myös vanhukset, lapset tai esimerkiksi vammaispalveluiden asiakkaat. Sitä päivää, kun heidän itsemääräämisoikeutensa ja osallisuutensa on hoivan ja siitä käytävän keskustelun itsestään selvä lähtökohta.