Kaikki tietävät, että vauvavuosi on raskas. Se on univelkaa, hormonimyrskyä ja uuden elämän opettelua. Se on iloa ja ihmetystä.

Usein siihen kuuluu myös yksinäisyyttä ja turhautumisen tunteita, kun äiti viettää päivät kahdestaan vauvan kanssa. Ei ole juttukumppania, jokainen ilo ja kiukku on vain äidin ja lapsen välillä. Jokainen tunne on otettava vastaan ja siihen reagoitava, jokainen vaippa vaihdettava, sose lämmitettävä ja sen syömisen jälkeinen sotku siivottava. Riittämättömyyden ja turhautumisen tunteet kiertävät kehää oman pään sisällä. Vauva on ihana, mutta kuitenkin pidemmän päälle vähän tylsä, jos muuta seuraa ei ole.

Mutta onneksi se on pian ohi. Se on onneksi vain lyhyt vaihe. Pian kaikki muuttuu paremmaksi. Kestä, kestä. Vuosi ei ihmiselämän mitassa ole paljon, mutta sille, joka on vasta sen alussa, se ehkä on.

Ihmiset varmasti tarkoittavat hyvää kertoessaan, että pian se on ohi. Kun lapset ovat isoja, muistelet vielä kaiholla näitä aikoja. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta – tiedättekö – silti se todella tökeröstä sanottu. Se on vähättelyä, johon monet äidit syyllistyvät myös suhteessa omiin kokemuksiinsa.

Olen miettinyt, miten usein naisten kokemukset kuitataan tähän tapaan. Se kestää vain hetken, ei hän tarkoittanut pahaa, niin se vain on. Kuinka paljon naisten elämän haastavia kokemuksia ja vaikeita tunteita, joka normalisoidaan tai vähätellään merkityksettömiksi? Kuinka varhain oikein opimme sen ja kuinka äidiksi tulo vain vahvistaa tätä. Ja miten me kasvatamme itseään ja omia tunteitaan ja rajojaan kunnioittavia lapsia, ellemme itse osaa antaa arvoa tunteillemme?

Viimeistään teini-iässä minun sukupolveni tytöt saivat oppia, että häirintä kaupunkitilassa ja koulussa on jotain, mitä vain tapahtuu tytöille. Älä ota itseesi, älä provosoidu, pojat ovat poikia.

Ennen äidiksi tuloamme olemme ehkä muutaman vuoden saaneet liikkua jo enemmän rauhassa. Nimittäin häirintä kohdistuu ennen kaikkea nuoriin naisiin, kolmekymppinen pääsee usein jo vähemmällä.

Sitten jotkut meistä tulevat raskaiksi ja taas se alkaa. Synnytyksessä: ai tuntuiko se ikävältä, kyllä se pian unohtaa, kun sinulla on noin ihana vauva. Pääasia että olette molemmat elossa ja terveitä. Ja tässähän tarkoitetaan aina vain fyysistä terveyttä, yleensä puhujalla ei ole hajuakaan henkilön psyykkisestä voinnista tai siitä, miten synnytyskokemus on siihen vaikuttaut.

Äitiyslomalla. Tuntuuko yksinäiseltä, kaipaatko aikuista seuraa? Älähän nyt. Se on vain hetki. Pian jo muistelet sitä kaiholla. Nauti vauvasta, nauti, nauti. Tai ainakin kestä kuin nainen, koska itsehän tätä halusit.

Ruuhkavuosina. Etkö jaksa lapsia, kotitöitä ja palkkatöitä? Ne on ne ruuhkavuodet, sellaista se vain on. Kyllä se helpottaa ja tätäkin tulet vielä kaipaamaan. Mikä etuoikeus onkaan kiskoa kurahousuja rääkyvälle taaperolle viiden tunnin yöunien jälkeen ja myöhästyä taas töistä!

Seuraavan kerran, kun aiot sanoa, jollekin että pian se on ohi tai nauti vauvastasi, mieti ensin. Meille opetetaan, että lapsilla on oikeus kaikkiin tunteisiin. Mitään tunnetta ei tule vähätellä, vaan ottaa tunne tosissaan ja auttaa lasta selviämään sen kanssa.

Aikuisillakin on oikeus tunteisiin, ihan kaikkiin niistä. Eikä niitäkään tule vähätellä tai selittää pois. Kun me sivuutamme kotiäitien yksinäisyyden tai synnyttäjän kokemuksen väkivallasta, me normalisoimme sitä, että tällaisia asioita vain naisten täytyy kestää valittamatta.

Ei tarvitse.

Meillä on oikeus hyviin synnytyskokemuksiin ja siihen, että saamme tukea emmekä jää yksin elämän ehkä mullistavimman muutoksen – äidiksi tulon – kanssa. Se, etteivät nämä oikeudet toteudu, ei tarkoita, etteivätkö ne voisi. Tunteiden ja kokemusta tunnistaminen on alku sille, että voimme miettiä, miten asiat voisivat olla toisin.

Miten jokainen synnyttäjä voisi tulla kuulluksi ja kokea itsensä arvokkaaksi? Miten kukaan äiti ei jäisi yksin vauvansa kanssa? Miten pienten lasten vanhempien elämä voisi olla vähemmän ruuhkaista? Miten voisimme antaa äideille ja kaikille hoivaajille heille kuuluvan tuen ja arvon?