Kesä tulee tohinalla ja tiedättekö: silloin on kivaa olla äiti. On ihanaa ihmetellä yhdessä valkovuokkoja ja voikukkia. Maistella ketunleipiä ja kuusenkerkkiä. Kerätä nokkosia ja keitellä nokkosmuhennosta. Tänä vuonna meillä on jopa viljelylaatikko pihalla, niin kivaa! Siellä ovat itäneet reilun viikon porkkanan, pinaatin, rucolan, punajuuren ja sipulin siemenet. Lisäksi ostimme pari mansikan taimea, minttupuskan ja iskimme yhteen nurkkaan pari jääkaapissa itämisensä aloittanutta perunaa.

Minulla ei ole juuri sen enempää kokemusta viljelystä kuin mummon porkkanapenkin kitkeminen lapsena. Siispä laatikossa on kaikenlaista, jotta edes joku onnistuisi. Laatikkoa pystyttämään ja siemeniä kylvämään saimme koko pihan lapset. Niin että piti vahtia, että jokainen sai tökätä ainakin pari siementä maahan ja että kasvit päätyivät suunnilleen oikeille paikoilleen. Jäin myös miettimään, että pienellä vaivalla pihaan olisi voinut perustaa laatikon pihan lapsille. Ehkä sitten ensi vuonna, halukkaita saattaisi löytyä enemmän kuin aikuisista asukkaista.

Oman lapsen kanssa olemme joka aamu katsastaneet laatikon päiväkotiin lähtiessä. Ensimmäiset mansikat punertavat jo ja kaikki kasvit ovat lähteneet itämään. Tähän mennessä kaikki mansikat ovat jostain syystä kadonneet puoli raakoina, pihan linnut ovat pääepäiltymme. Tänään asensimmekin laatikkoon pilleistä kyhättyjä linnunpelättejä, katsotaan onko niistä apua. Minttu on toipunut siitä, kun koska lapsi kiskaisi sen vahingossa ylös yrittäessään irrottaa tukikehikkoa.

Ennen kaikkea pihaviljely on hauskaa yhteistä puuhaa. Pihalla oleskelu muuttuu itsellekin mielekkäämmäksi, kun on jotain tekemistä. Tähän kesään viljely sopii hyvin, koska minulla on vain muutama päivä kesälomaa, joten aikaa vietetään lähinnä kaupungissa. Piha on myös lähellä; palstan hoitajaksi minusta tuskin olisi.

Ja sitten tietenkin kasvatuksellisesti on mitä mainiointa päästä näkemään, miten ruoka kasvaa. Ja aikuisena on kivaa päästä näkemään toisen oivallukset ja riemu. Se ylipäätään on vanhemmuuden parhaita puolia: saada tutustuttaa toinen maailmaan ja kulkea siellä hänen rinnallaan.

Olen myös tyytyväinen siihen, että ylipäätään saimme viljelmän pystyyn. Kevättä on leimannut kokopäivätyöhön ja -päiväkotiin sopeutuminen, raskauden ja anemian aiheuttama väsymys sekä kumppanin loppua kohti tiivistyvät opinnot. Jonkin oman suunnitelman toteuttaminen kaiken tämän keskellä tuntuu tärkeältä.

Toistaiseksi vielä laatikkoa enemmän riemua ovat tuottaneet luonnon antimet. Viime kesänä 2,5-vuotiasta kiinnostivat lähinnä metsämansikat ja muut marjat, nyt lapsi ahmii ketunleipiä ja opettaa myös isälleen, että kuusenkerkkiä voi syödä. Olen kuullut, että ihmisen luontosuhteen perusta valetaan 3-6-vuotiaana. Saatan uskoa.

Ilomme luonnonantamista on yhteinen. Minulle iloa tuottaa myös se, että näen lapseni nauttivan samoista asioista, jotka olivat minulle tärkeitä lapsena: metsästä hiirenkorvineen ja kuusenkerkkineen. Ehkä vanhemmuudesta on kyse osaltaan asioiden siirtämisestä eteenpäin, oman lapsuuden tärkeiden asioiden uudelleen kokemisesta ja tekemisestä. Iloa tuottaa myös tieto siitä, että lähimetsä ja kotipiha elävine ihmeineen ovat niitä asioita, joista kunnioittava suhde luontoon rakentuu.

Lähimetsässämme on myös varjopuolensa. Se alueen asukkaiden monipuolisessa käytössä – myös viikonlopun juhlijoiden. Muistan kauhun tunteen, kun ensimmäisen kerran löysin kallioilta huumeruiskun ja alle vuodenikäinen lapsi leikki vieressä. Sen jälkeen ruiskuja on löytynyt ja olen tottunut niihin. Lopulta riskit ovat minimaaliset etenkin jos pitää omat silmät auki. Jotkut puiston äidit välttävät metsää kokonaan, mutta minusta olisi todella sääli antaa periksi pelolle ja luopua metsän käytöstä. Etenkin kun tylsistyn kuoliaaksi leikkipuistossa.

Ei se silti kivaa ole. Olen aikaisempina vuosina ollut asiasta yhteydessä eri tahoihin päiväkeskuksista kaupungin puisto-osastoon, huonolla menestyksellä. Nyt kokeilin uutta lähestymistapaa. Olimme lapsen kanssa metsässä perjantai-iltana lähempänä seitsemää. Kalliolla istui jo porukkaa, mutta meno oli vielä rauhallista. Ajattelin käydä sanomassa, että pitävät paikat siisteinä. Metsätietä ohi kävelevät teinit varoittivat menemästä kallioille, vakuutin pärjääväni.

Kalliolla olikin tuttuja. Eräs entinen asiakas tervehti sydämellisesti ja vakuutteli tapansa mukaan hoitavansa homman kuntoon. Vaihdettiin kuulumiset ja ennen lähtöä kehotin vielä välittämään kavereillekin viestiä, että pitäisivät metsän siistinä.

Odotamme mielenkiinnolla tilanteen kehittymistä sekä pihalaatikossa että lähinmetsässä.