”Voi, että tykkään Malla Rautaparrasta ja antropologeista!” oli päällimmäinen fiilikseni toissapäiväisen synnytysvalmennusluennon jälkeen. Valmennus oli osa joogastudio Manipuran synnytyksen valmentavaa raskausjoogakurssia. Sen pitäjä taas fysioterapeutti ja antropologi Malla Rautaparta, joka on perehtynyt erityisesti synnytykseen ja kirjoittanut aiheesta myös useamman kirjan.
Synnytystä lähestyttiin rituaalien näkökulmasta, joita myös meidän sairaalakäytäntömme tai se ketkä synnytykseen osallistuu ovat. Osa rituaaleista edistää synnytystä tai on lääketieteellisesti perusteltavissa, osa jopa päinvastoin. ”Luonnollista synnytystä ei ole, enkä tykkää puhua luomusynnyttämisestä,” oli tervetullut toteamus. Niinhän se on. On vain erilaisia kulttuurisia käytäntöjä, osa parempi ja osa huonompia, osa sisältää lääkkeitä osa ei.
Historiakatsaus oli pikkuisen yksioikoinen ja mietin toisaalta, mistä osa tiedoista, joita en itse ainakaan gradua varten onnistunut löytämään on peräisin ja toisaalta huomasin pari pientä virhettä tai vähintään yksinkertaistusta.
Sosiologiasta lainattu erottelu suhtautumisessa synnytyskipuun ja sen hoitoon oli valaiseva. Voidaan puhua tekno-medisiinisestä näkemyksestä, jossa synnytykseen liittyvä kipu on tarpeetonta ja tavoitteena on sen poistaminen ja minimointi. Kipu on yhtä kuin kärsimys. Humanistisen näkemyksen mukaan synnytyskipu ei sinänsä välttämättä ole paha, jos synnyttäjällä on keinoja toimia sen kanssa. Kipu, jonka kanssa ei selviä, on kärsimystä. Toisaalta kärsimys voi olla paljon muutakin kuin kipua: vähättelyä, pelkoa ja synnytyksen esiinnostamia traumoja. Jako on niin paljon parempi kuin stereotyyppinen luomu vs. lääketieteellinen synnytys. Jokainen voi myös jaon kautta miettiä omaa suhdettaan kipuun ja kärsimykseen.
Tykkäsin myös jonkun antropologin jaottelusta voimia siirtävää ja voimia vievään toimintaan synnytyksessä. Voimat voi riistää väheksymällä tai huonolla ilmapiirillä, voimia siirtää kehumalla kaikkensa antanutta synnyttäjää.
Ajatuksen, että kivun, supistusten tai polttojen sijaan puhuttaisiin esimerkiksi synnytystuntemuksista tai painontunteesta, Rautavaara ei innostunut. ”Olen tavannut ehkä kaksi synnyttäjää, jotka eivät kokeneet kipua.” Olen samoilla linjoilla. Kivun kanssa toimimisen ja sen kohtaamisen lähtökohta on sen myöntäminen. Minulle kivun puhuminen muuksi tuntuu epärehelliseltä. Jollakulla toisella kivun uudelleennimeäminen voi toimia siinä, että pystyy näkemään kivulla tarkoituksen, päämäärän ja toimimaan sen kanssa.
Rautaparta toi synnytyksen fysiologian hyvin esiin. Pystyt asennot ovat tutkitusti hyviä, koska silloin häpyliitoksessa on enemmän tilaa, eivät siksi että synnyttäjän pitää olla aktiivinen tai luonnonmukainen. Synnyttäjä tarvitsee rauhallisen vähä-ärsykkeisen tilan, kosketusta ja hoivaa, koska se edistää synnytystä edistävän oksitosiinin eritystä. Oksitosiinin erittyessä erittyy myös endorfiinia, joka lievittää kipua. Oksitosiinitason ylläpito ja nostattaminen on siis tehokasta kivunlievitystä. Lääkkeetön kivunlievitystä ei ole fiilistelyä ja hippeilyä vaan kytkeytyy vahvasti synnytyksen fysiologiaan ja kehon horminituotantoon.
Lääkkeellinen kivunlievitys esiteltiin valmennuksessa moralisoimatta. Kuitenkin tuotiin esiin se, että epiduraali rajoittaa liikkumisen vapautta ja vaatii yleensä myös synteettistä oksitosiinia, mikä taas häiritsee kehon omaa oksitosiinin tuotantoa eikä ilmeisesti lisää endorfiinin eritystä. Kuitenkin myös epiduraalin jälkeen voi ja on hyvä olla pystyssä, jos vain jaksaa ja ponnistaa voi missä asennossa haluaa.
Lisäksi valmennuksessa käytiin läpi asentoja, keinoja ja välineitä lievittää kipua lääkkeitä. Nämä harjoitukset jatkuvat seuraavilla joogakerroilla. Puhuttiin äänenkäytön rentouttavasta vaikutuksesta ja kumppanin roolista synnytyksessä. Synnytyssuunnitelmasta, synnytystranssista tai regressiosta, tilasta, jossa synnyttäjän aivojen syvät osat aktivoituvat ja rationaaliset passivoituvat.
Kapinahenkeä valmennuksessa olisi voinut olla vähän lisää. Tai ei edes kapinahenkeä. Vaan yksinkertaisesti sitä, että olisi sanottu, että ”hei lopulta synnyttäjällä on aina oikeus sanoa ei”. Hän voi esimerkiksi kieltää kokonaan sisätutkimukset. Nyt sanottiin ”rutiininomaiset sisätutkimukset eivät ole tarpeen”.
Minusta ongelma ei nimittäin ole se, että synnyttäjät liian tietoisina itsemääräämisoikeudestaan vaarantaisivat oman ja lapsensa turvallisuuden, vaan se, että synnyttäjät suostuvat epämiellyttäväksi kokemiinsa ja synnytysrauhaa häiritseviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin, koska eivät tiedä tai osaa sanoa ei. Koska siinä uudessa tilanteessa ilman rationaalisten aivojen tukea on vaikea erottaa, milloin joku asia on lääketieteellisesti perusteltu, milloin se tehdään tavan vuoksi tai koska ajatellaan synnyttäjän niin tahtovan. Kumppani voi olla tässä tarkempana, mutta hänkin on synnytyksessä noviisi. Ja ihan periaatteesta: jokaisella on oikeus tietää oikeutensa.
Minulle juuri itsemääräämisoikeudestani huolehtiminen ja lääketieteen ja kehoni välisenä puskurina sekä yleisenä välittäjänä toimiminen on keskeinen syy, miksi haluan synnytykseeni doulan. Doulistakin valmennuksessa olisi voinut puhua. Toisaalta aikaa oli vain kolme tuntia.
Ja vielä yksi pikku huomio. Rautaparta puhui synnytyksen käynnistyksestä ja siitä, että se voi alkaa vesien menolla. ”Kolmelta minun kurssiaiselta on mennyt vedet Stockalla”.
Tämä kertoo varmaan jotain kurssien osallistujista. Keskiluokkaahan siellä, hyvin valkoista keskiluokkaa. Kun neuvolan synntysvalmennus on typistetty puoleentoista tuntiin, sisältö on pahimmillaan pelkkä puuduteesittely ja kehotus luottaa kätilöön ja pitäjäkin voi olla tavallinen terveydenhoitaja, paremmalle valmennukselle on tarvetta muillakin kuin maksukykyisilla ja valistuneilla äideillä.
Järjestetäänkö ensi kevääksi ilmainen synnytysvalmennus? Kuka on mukana?
Kirjoitin tekstiä alunperin facebook-päivitykseksi, mutta koska se venähti päätin laittaa tänne. Perusteellisempi synnytysteeman pyörittely jatkunee, joten pysy mukana!