Peppi Pitkätossu, muumikirjat, Mikko Mallikas, Herra Huu, Fedja-setä… Uudemmista kirjoista ehkä Risto Räppääjä, Ella-kirjat ja Tatu ja Patu, toistuvat tuttujen ja omissa lastenkirjasuosituksissa. Kirjaston lastenosastolla iskee neuvottomuus, kun toinen toistaan kauniimmat kirjat kutsuvat lukemaan, mutta sellaisen hyvän kirjan löytäminen, jota myös vanhempi lukee ilolla ja jolla on satunnaista kohellusta enemmän sanottavaa lapselle, löytäminen tuntuu vaikealta.

Astrid Lindgrenit, Elsa Beskowit ja Tove Janssonit ovat ohittamattomia klassikoita, mutta välillä olisi kiva lukea jotain uudempaa ja myös itselle uutta. Suomessa kuitenkin julkaistaan vuosittain iso määrä lastenkirjoja niin kotimaisia kuin käännöksiäkin. Valitettavasti iso osa näistä kirjoista, etenkin pienimpien kuvakirjoista, tuntuisi olevan ankeita: tyypillisessä kirjastolöydössä yhdentekevään tarinaan yhdistyy huolimaton käännös.

Olen myös siinä mielessä vaativa lastenkirjojen suhteen, etten kestä alleviivan kasvattavia kirjoja eikä tärkeä aihe riitä, jos tarina ei kanna. Esimerkiksi en voinut sietää minulle suositeltua sateenkaariperheestä kertovaa Tittamari Marttisen Ikioma perheeni -kirjaa, koska kirjalla ei ollut tarjota mitään muuta kiinnostavaa kuin aihe. Ylipäätään en syystä tai toisesta siedä Marttisen kirjoja.

Toki luen mukisematta myös sellaiset lapselle mieluiset kirjat, jotka itse olisi valmis käyttämään saunansytykkeenä (lukuun ottamatta niitä, joiden sanoma on aktiivisen kyseenalainen), mutta kivointa tietenkin on, jos kirjasta voi nauttia itsekin.

Näistä lähtökohdista olen tänä kesänä iloinnut kovasti parista hyvästä kotimaisesta lastenkirjalöydöstä. Toivottavasti näistä on iloa muillekin.


Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä

Äiti rakastaa olla maalla. Hän rakastaa merta. Hän rakastaa tuulta. Hän rakastaa metsää. ”Huomenna rakennetaan maja!” äiti sanoo. Mutta minä en sano mitään. Minä pelkään. Pelkään merta. Pelkään tuulta. Pelkään metsää. Ja maalla täytyy pissata metsään.

Kirjassa lapsi matkustaa mökille äitinsä kanssa. Äiti ihastelee luontoa ja metsää, mutta lasta pelottaa. Etenkin, kun pitäisi mennä illalla pissalle synkän metsäpolun läpi. Matkalla metsän ihmneellisyydet luonnosta taruolentoihin paljastavat itsensä, pelko saa kyytiä ja metsästä tulee ystävä.

Kirjailijan tummasävyinen kuvitus on hieno ja taianomainen ja lyhyt tarina onnistuu luomaan sopivasti jännitystä kaikkien lasten ja aikuisten käsittelemästä teemasta: pelosta ja sen voittamisesta.

Kirja voi olla pienimmille lukijoille pelottava, mutta ainakin meidän kolmevuotias tykkäsi, kun testiluimme kaverille synttärilahjaksi ostetun kappaleen. Koska lukeminen jäi yhteen kertaan, jäi selvittämättä olisiko kirja sellainen, jonka pariin palataan.

Hannela Lampela: Prinsessa Pikkiriikki

Tunnetkos sinä Prinsessa Pikkiriikin? Jaa et vai? No se on kyllä harmi, sillä hän on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Nyt sinä tietysti ihmettelet, miten voi olla tuhma ja kiltti yhtä aikaa, mutta ei se ole ollenkaan vaikeaa. Välillä voi olla ihan vahingossa tuhma, kun yrittää olla kiltti, ja niin käy Pikkiriikille varsin usein. Aikuisten määräykset kun ovat toisinaan aika sekavia ja sitten toisinaan on hauskaa olla tuhma ihan tarkoituksella, vai mitä?

Prinsessa Pikkiriikki on samaan aikaan maailman kiltein ja tyhmin tyttö, prinsessa, jonka äiti on töissä pankissa ja isä autokaupassa. Pikkiriikki on moderni prinsessahahmo, joka touhuaa ja temmeltää yhdessä taikakoira Makkaran kanssa – mieluiten hieno mekko päällään. Aikuisten säännöt on tehty rikottavaksi, vaikka toisinaan Pikkiriikin täytyy myöntää, että saattaa äitikin välillä olla oikeassa. Kirja kasvattaa aikuisia vähintään yhtä paljon kuin lapsia (…”kyllä aikuisetkin kiukuttelevat, mutta sitä ei sanota kiukuttelusta vaan tää-on-niin-tätäksi tai vastoinkäymisiksi tai kiireeksi. Turhaa kiukuttelua se on yhtä kaikki”), mutta kaikkiaan ei kasvata liikaa.

Tarinat kantavat ja kirjailija luottaa lasten kykyyn puntaroida päähenkilön tekemisiä. Erityisen arvokas on sanoma, ettei lasten kuulukaan aina olla aikuisten määrittelemällä tavalla kilttejä ja että lapset saavat pitää aikuisten määräyksiä ja kieltoja tyhminä ja turhina ja jopa kapinoida niitä vastaan. Näillä opeilla ei synny helppoja lapsia, mutta ei se ole tarkoituskaan. Sen sijaan syntyy lapsia, jotka käyttävät päätään ja ovat valmiita toimimaan vääryyttä vastaan ja sen tärkeämpiä taitoja ei olekaan.

Kirjassa on vajaa sata sivua ja kolme pitkähköä tarinaa. Kuvitusta on runsaasti, mutta kyseessä on kuitenkin pikemminkin romaani kuin kuvakirja. Ninka Reitun kuvitus on pirteä ja vaikuttaa puhuttelevan kolmevuotiasta. Arkinen aihepiiri taialla höystettynä on helposti lähestyttävä pienellekin kuuntelijalle. Siis juuri sopiva kirja meidän kolmevuotiaalle, joka on kova kirjojen ystävä, mutta ei vielä jaksa keskittyä useimpiin lasten romaaneihin. Uskoisin myös omaan tahtoon ja sääntöjen uhmaamiseen liittyvien teemojen puhuttelevan lastamme juuri tässä iässä.

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa

Äiti halusi minusta kissan, koska hänestä kissat ovat itsenäisiä ajattelijoita. Tai ainakin itsenäisiä.
Minä olin pesueen ainoa eloonjäänyt pentu.
”Sisaruksistasi tuli Enkeleitä ja sinusta tuli Kissa.”
”Kissat ovat itsenäisiä,” äiti sanoi minulle kun olin pieni. ”Ja sinä tarvitset itsenäisyyttä, koska minun pitää jättää sinut.”
Äiti pirautti muutaman kyyneleen ja lähti.

Koira nimeltä kissa on nykypäivään ja realistiseen kerrontaan tuotu Kuka lohduttaisi Nyytiä. Se kertoo sekarotuisesta koirasta, jonka sen äiti nimeää kissaksi, jotta siitä tulisi itsenäinen kuin kissa. Äiti opettaa olemaan luottamatta kehenkään ja häipyy, Kissan isä elää vain äidin katkerissa tarinoissa. Kissa matkustaan Helsinkiin ja muuttaa Kontulaan, on yksin eikä luota kehenkään. Lopussa Kissa kohtaa asunnottoman miehen nimeltä Näätä ja heistä tulee ystävät.

Tarinan alkupuoli on raastavan surullinen, ehkäpä liian surullinen kolmevuotiaalle. Meidän lapsen alahuuli väpätti ensimmäisellä lukukerralla ja myöhemminkin on aina pitänyt lopuksi jutella siitä, kuin Kissa lopulta kuitenkin sai ystävän.

Tarina on koskettava ja kaunis, tärkeä ja lopulta myös lohdullinen. Uskonkin, että kirjallisuus on sekä lapsille että aikuisille tärkeä keino käsitellä vaikeita asioita. Ehkäpä vielä tärkeämpi lapsille, joiden mielikuvituksen voima on suurempi.

Vanhemmalle kirja asettaa erityisen kysymyksen. Miten kasvattaa lapsi omaksi itsekseen ja luottamaan silloinkin, kun ei itse siihen pysty? Miten olla siirtämättä omia pelkojaan ja pettymyksiään toiseen, olla tekemättä lapsesta jotain, mitä hän ei tahdo olla?

Kirja ei kaunistele Kissan elämää, hänen vanhempiaan tai Näätä nimisen miehen elämää. On myös arvokasta, että lasten kirjoja sijoitetaan kaupunkiympäristöön ja lähiöön iänikuisten maalaispuutalojen sijaan. Elina Warstan kuvitus on väreiltään hillittyä, mutta sopivan naivistinen niin että samaan aikaan tukee tarinaa että hiukan pehmentää sitä.

+ 1 Tove Jansson: Taikurinhattu
Vielä yksi klassikkosuositus. Äkkiseltään ei tule mieleen kirjaa, joka vangitsee lapsuuden kesän tunnelman taikurinhatun veroisesti. Lämpö, meri, seikkailut, tylsyys, alkukesän riemu ja loppukesän haikeus, kirjassa on kaikki. Meillä Taikurinhattu oli jossain vaiheessa käytössä nukutusäänikirjana ja vaikka se silloin tuli kuunneltua lukemnattomia kertoja, mieleni tekee palata sen pariin taas.

Taikurinhattu ja ylipäätään Janssonin muumiromaanit sopivat suhteellisen pienellekin kuuntelijalle. Luulen, että teeveestä tuttujen hahmojen ja tapahtumien ansiosta. Jansson ei myöskään virittele mutkikkaita juonia, mikä tekee tarinoista suhteellisen seurattavia myös pienille lapsille.

Jos harrastatte äänikirjoja, erityissuositus Tytti Paavolaisen lukemalla Muumipeikolle ja taikurinhatulle – se on loistava.