Kun opiskelin yliopistossa naistutkimusta (nyk. sukupuolentutkimus), mietin miksi aina naiset tutkivat sukupuolta. Miksi he eivät valloita niitä arvostetun ja laajasti merkitykselliseksi mielletyn tutkimuksen linnakkeita? Ja toisaalta, miksi aihe ei miespuolisia tutkijoita kiinnosta. Millä oikeudella he pesevät kätensä koko asiasta? Tietenkin siksi, että nainen on sukupuoli, toinen. Mies on normi.

Kyllä minä sen ymmärsin. Ja uppouduin itsekin sukupuolikysymyksiin innolla. Se oli voimauttavaa ja vapauttavaa, innostavaa. Ymmärtää paremmin maailmaa ja sitä, miten sukupuoli erilaisissa yhteyksissä erilaisten ihmisten elämään vaikuttaa. Olin kuitenkin itse selvinnyt kokematta juurikaan vähättelyä, häirintää tai epäasiallista kohtelua sukupuoleni vuoksi. Feministiset kysymykset olivat minulle ehkä kuitenkin enemmän teoriaa kuin joka päiväistä käytäntöä.

Vasta nyt todella ymmärrän, mitä on olla toinen. Ymmärrän sen, kun sukupuoleen liittyvät kysymykset tulevat iholle kuin syyhy, joka pakottaa raapimaan, mutta vaikka kuinka raapisit, kutina ei lakkaa. Vasta äitinä sukupuolesta on tullut syyhy. Sen ristiriidat tulevat iholle eivätkä lakkaa vaivaamasta.

Kun kiirehdin töistä päiväkodille, päiväkodilta kaupan kautta kotiin. Kun kotona kuuntelen puolison kuulumiset, laitan välipalan pöytään, yritän muistaa kysellä, miten päiväkodissa meni, imetän pienemmän ja laitan pyykit koneeseen, en pääse irti ajatuksesta: miksi tämä menee näin?

Mieleni askartelee sen parissa, mitä on hoivatyö ja tunnetyö? Mitä se on äidille jälkimodernissa kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa? Mieleni askartelee näissä kysymyksissä, mutta ei minulla ole aikaa etsiä tutkimusta, joka selittäisi tilanteeni minulle. Minulla ei ole aina aikaa lukea edes uutisia.

Työmatkan kuuntelen tuttujen podcasteja. Olen ajatellut, että pysyn sillä tavoin edes jotenkin perillä yhteiskunnallisista keskusteluista. He kertovat katsomistaan sarjoista ja lukemistaan kirjoista. Hirveä mustasukkaisuus täyttää mieleni, vaikka yritän torjua sen. Mikä etuoikeus kuluttaa vapaa-aikaansa viihteen parissa, ehtiä katsomaan ne kiinnostavat leffat, kyetä seuraamaan yhteiskunnallista keskustelua, kommentoida twitterissä ja viettää pitkiä iltoja ystävien kanssa!

Itsehän lapsesi hankit, kyräilee nyt joku lukija. Kyllä vain. Mutta kuka päätti, että juuri vanhempien ja erityisesti äitien täytyy kantaa niin suuri vastuu yhteiskunnan jatkumisen kannalta välttämättömästä hoivatyöstä? Kuka on päättänyt, että syntymä, lapsuus, sairaus ja vanhuus, ovat menoeriä, kustannuksia ja ongelmia? Että naisten vastuulle jätetty elämän perustan muodostava hoivatyö on ongelma? Miksi me roikumme tässä kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa, joka ei tunnusta tuottavaksi työksi kuin kapitalistista arvonlisäystä suoraan palvelevan työn?

Inhoan sanaa ruuhkavuodet. Se normalisoi sitä, että yhdet paiskivat tuplatyöpäiviä töitä ensin palkkatöissä ja sitten kotona. Ne on ne ruuhkavuodet. Kyllä se siitä. Oman elämän voi hyvin laittaa tauolle viidestä viiteentoistavuodeksi.

Mieleni askartelee myös sellaisten kysymysten kuin synnyttäminen, imettäminen ja raskaus parissa. Missä on itsemääräämisoikeus suhteessa näihin kysymyksiin? Miksi ne ovat feminismin kentälläkin marginaalissa? Miksi koulussa ei kerrota, mitään synnyttämisestä, vaikka se on kiinteä osa suuren osan oppilaista seksuaalisuutta ja tapahtuma, johon valtaosa oppilaista tulee osallistumaan joko synnyttäjä tai tämän kumppanina?

Kysymykset menevät syvällä sekä lääketieteen ja naisruumiin suhteeseen ja toisaalta kysymykseen suostumuksesta ja oikeudesta määrätä omasta kehostaan. Enkä pääse niistä irti.

Olisi ihana ottaa kantaa suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta olen jumissa sukupuolessani, näissä iholle tulevissa kysymyksissä. Joskus aikaisemmin tuotin hetkessä analyysin milloin mistäkin yhteiskunnallisesta aiheesta. Nyt asiat eivät jäsenny, en muista mikä liittyi mihinkin, mitkä ne sopivat argumentit olivatkaan. Tai ehkä ennen kaikkea en vain jaksa, koska iholla on koko ajan niin paljon henkilökohtaista.

On etuoikeus olla asemassa, jossa henkiläkohtainen ei ole niin polttavaa, että pystyy ottamaan kantaa niihin isoihin kysymyksiin. Tai se, että pystyy ottamaan etäisyyttä ja analysoimaan. Minulla on välineet analyysiin kiitos ylipistokoulutuksen ja niiden naistutkimuksen kurssien. Se on minun henkireikäni.