Kukaan tuskin hankkii lapsia, koska huoltosuhde huononeen tai jätä hankkimatta, koska lapsi tuottaa niin suuret ilmastopäästöt. Ei, sitä joko tahtoo tai ei tahdo. Selitykset tulevat sen jälkeen.
Päätös lisääntymisestä on aina itsekäs, jos niin haluaa ajatella. Minä en halua. Ajattelen, että se on niin suuri ja keskeinen kysymys, että itsekkyys on mitätön käsite kuvaamaan sitä. Kyse on tunteista ja elämästä itsestään.
Minä tiedän, miltä tuntuu haluta enemmän kuin mitään elämässä. Olen ollut rakastunut ja olen kokenut vauvakuumeen. Ensin on halu tai sen puute. Sitten ovat ympäröivät olosuhteet. Päätös tapahtuu suhteessa haluun, sen voimakkuuteen ja siihen, millaiset puitteet ympäristö antaa elämällä lapsen kanssa tai ilman. Joskus luonto ei kysele: valinta jo sikiötä kantavana tai silloin, kun oma ruumis pettää sille asetun oletuksen lisääntymiskyvystä, on toisenlainen.
Mitä menetän taloudellisesti ja sosiaalisesti, jos valitsen niin tai näin. Haluanko niin paljon, että olen valmis kantamaan nämä seuraukset? Pystynkö ne kantamaan itseäni tai lastani murtamatta? Voinko katsoa lastani silmiin ja sanoa, että tällaiseen maailmaan valitsin sinut synnyttää? Kadunko, jos valitsin näin tai noin?
Minun sappeni kiehuu, kun naisia kehotetaan synnytystalkoisiin. Sappeni kiehuu, kun näen uutisvirrassani taulukoita lapsen tuottamista ilmastopäästöistä. Ajatus lapsesta vannhempiensa jatkeena, yhtenä kulutusvalintana muiden joukossa tiivistää paljon siitä, mikä on pielessä siinä, miten näemme ihmisten hoivaamisen. Ja miten näemme ilmastomuutoksen hillitsemisen: yksilön valintoina kaupankassalla tai lomamatkaa varatessa.
Hoiva ja vastuu hoivasta ovat meille henkilökohtaisia valintoja. Itsehän olet lapsesi hankkinut. Tässä menee sekaisin kaksi asiaa: kyllä päätös on henkilökohtainen, oma ja yksilöllinen. Kuitenkin vastuu on yhteinen. Sekä niistä lapsista, jotka maailmaan syntyvät että niistä aikuisista, jotka vanhenevat ilman lapsia. Sillä tavoin yhteisöt toimivat. Me olemme tottuneet jakamaan vastuuta hoivasta verojen ja niillä kustannettujan palveluiden kautta. Ja ehkäpä ajattelemaan, että se riittää.
Imagessa oli jokin aika sitten hienoa essee, jossa lisääntymisikäinen miesoletettu kirjoittaja pohti suhdettaan lisääntymiseen (en onnistunut kaivamaan esseetä tai sen nimeä netistä, sori). Esseessä kirjoittaja päätyy ajatukseen, ettei hänen tarvitse hankkia omia lapsia, koska hänellä on jo ympärillään sisäruksen lapset, jotka ovat hänelle tärkeitä ja rakkaita. Ajatus tavoittaa jotain olennaista. Lisääntyminen ei ole tai sen ei pitäisi olla ainoa mahdollisuus hoivaamiseen tai merkityksellisiin suhteisiin eri sukupolvien välillä.
Voisimmeko me keskustella siitä, miten kaikki ihmiset saisivat tarvitsemansa hoivan ja siitä, miten kaikilla olisia mahdollisuus hoivata riippumatta siitä, haluaako tai pystyykö hän saamaan omia lapsia? Tai siitä, millaisessa yhteiskunnassa ihmiset voisivat tehdä haluamiaan hoivaratkaisuja – olipa kyse sitten lasten hankkisesta, hankkimattomuudesta tai läheisten vanhusten tai sairaiden hoitamisesta – ilman, että joutuisivat uhraamaan liikaa muilla elämän osa-alueilla.
Entä se ilmasto? Myös vastuu siitä on yhteinen. Kulutusvalinnat ovat tärkeitä, mutta eivät riitä. Millainen olisi yhteiskunta, jossa ilmastonmuutoksen hillitseminen olisi mahdollista? Sellainen, jossa kauramaidon tai pihvin hinta olisi suhteessa sen tuottamiin päästöihin, lentäminen pantu verolle. Sellainen, jossa valtio olisi kieltänyt tai rajoittanut merkittävästi kaikkea paljon päästöjä tuottavaa taloudellista toimintaa. Sellainen, jossa ihmisen onnistumista ei arvioitaisi kulutuskyvyn ja omaisuuden määrän perusteella. Jossa talouden ei tarvitsisi kasvaa loputtomiin.
”Voisimmeko me unelmoida jostain, mikä ei tuhoaisi meidän maailmaamme – esimerkiksi huolenpidosta, yhteisöllisyydestä tai inhimillisyydestä?” koreaografi Sonia Lindfors kysyy.
Uskon, että voimme. Ja siinä hoivan arvostaminen ja jakaminen ovat keskiössä.