Olen uhannut esitellä vielä joskus pienokaisen talvihaalarin, kun kiusaus iskee. Tämä taitaa nyt olla lähimpänä sitä. Teksti sisältää linkkejä kaupallisille sivuille. Valitettavasti ei kuitenkaan kauppallista yhteistyötä yhdenkään tahon kanssa, kuten myyvemmillä bloggareilla on tapana.
Ostin ensimmäisen vauvan vaatteen joskus kolmannella raskauskuukaudella anarkistien Musta Pispala -tapahtumasta. Vauvanbodyssa muumipeikko lakaisee pois hakaristeja. Moomin Charactersilta olivat tainneet jäädä royaltit saamatta. En tajunnut, että body oli niin iso, että saisin odottaa vielä pari vuotta, että se mahtuisi vauvalle.
Vähän myöhemmin aloin tajuta, että lasten vaatettaminen on paitsi tekninen operaatio, jossa pitää osata senttimetrimitat ja kengänkoot, myös päivttäistä arviointia ja laskelmointia vaativaa työtä: mitä päälle, kun aamu on kylmä ja mutta päivällä lämpenee? Onko sateen mahdollisuus? Riittääkö ulkohaalarin vedenpitävyys vai tarvitaanko kurahousut? Jos pitää pissiä ulkona, missä vaatteissa se sujuu helpoiten?
Lasten vaatettaminen vaatii sekä aikaa ja energiaa että rahaa. Se vaatii kysymään: mikä on tarpeeksi hyvä? Täytyykö haalarissa olla vedenpitäviksi teipatut saumavat? Onko 70% villaa tarpeeksi? Lastenvaateyhtiöt tahkoavat rahaa sen ajatuksen pohjalta, että lapselle vain paras on tarpeeksi.
Lasten vaatettamiseen on pakko käyttää ajatusenergiaa. Jos tekniset ominaisuudet eivät ole tarpeeksi, aina pääsee syvemmälle. Mitkä ovat tyylikkäät merkit? Mitä vanhempi viestii lapsensa kautta itsestään kirpparivaatteilla tai suomalaisella desingnilla? Mikä on eettinen vaate, ekologinen, kestävä ja reiluissa työoloissa valmistettu? Mistä löydän sukupuolineutraaleita vaatteita ja muistinhan on ostaa myös pojan kaappiin tarpeeksi ”tyttöjen värejä”, että hän saa valita?
Jos hommasta ei nauti, sitä varmaankin marssii lähimpään Prismaan ja ostaa kaapin täyteen Cirafia. Aika moni kuitenkin nauttii. Luulen, että kyse on osin selviytymisestä: jos minun kuitenkin täytyy pyörittää tätä rumbaa, onhan se kivempaa, kun opettelen pitämään siitä. Näin ainakin minulle taisi käydä.
En ole koskaan ollut innokas vaatteiden ostaja. Vaatekauppoja paremmin olen viihtynyt kirppareilla. Pitkään esikoisen vaatteet ostettiinkin pääosin käytettyinä. Se oli myös taloudellinen valinta pienituloisessa perheessämme.
Olin autuaan pihalla lastenvaatemerkeistä, joista äidit leikkipuistossa juttelivat. Kun kerran eräs äiti kehui lapseni haalaria ja kysyi sen merkkiä, menin ihan lukkoon ja sopersin, että kirpparilta se on ostettu. Keskustelu tyssäsi siihen.
Tähän lähtökohtaan nähden on vähän hämmentävää huomata, että pari vuotta myöhemmin tiedän aika liudan lastenvaatemerkkejä. Olen myös oppinut, kuinka nautinnollista vaatteiden ostaminen voi olla. Kun Noshilta tulee uusi mallisto, täytyy minun vilkaista, mitä se siltää. Kun saan viestin alesta, kurkkaan usein, mitä on tarjolla.
Aloin ostaa enemmän uusi vaatteita siinä vaiheessa, kun minä ja puolisoni olimme molemmat kokopäivätöissä. Ei yksinkertaisesti ollut aikaa kiertää kirpputoreja ja toisaalta rahasta ei ollut tiukkaa. Ja siinä sitten huomasin, että ostaminen on aika kivaa. Yötöissä aamuyön tunteina, kun väsymys uhkasi viedä voiton, hain nautintoa selaamalla lastenvaatteita. Koska ovathan ne ihania!
Se, että ostaminen on nautinnollista ja se, että päästäkseen osaksi tätä nautintoa vaatii paiskimaan jatkuvasti töitä, on yksi kapitalismin nerokkuuksista. Se on hyvin ongelmallista ympäristön kannalta. Miten hillitä kulutusta, kun ostaminen on niin kivaa ja kun koko talousjärjestelmä perustuu siihen?
Kun tiedostaa tämän, ostamisen nautintoa varjostaa aina syyllisyys. Enkö olisi tämänkin haalarin voinut etsiä kirpparilta? Olihan lapselle jo noita paitojakin aika monta.
Kun on elänyt suuren osan aikuiselämäänsä opiskelijabudjetilla, takaraivossa myös kolkuttaa jatkuvasti: onko minulla varaa tähän? Mistä muusta joudun luopumaan, kun ostin kahden kympin housut sen sijaan, että olisin maksanut kaksi euroa kirpparilla.
Niin kuin ostaminen ei jo olisi tarpeeksi ongelmallista muutenkin, viime aikoina olen miettinyt myös luokka-asemaa ja sitä, mitä vanhemmat tarkoituksella tai tahtomattaan lastensa vaatteilla viestivät.
Vaatteet ovat yksi modernin yhteiskunnan tapa erottautua ja kuulua johonkin, rakentaa identiteettiä. Myös lastenvaatteet. Ja mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä enemmän kyse on vanhempien identiteetin rakentamisesta. Ennen kaikkea äitien. Sen lisäksi, että äidit on ehdollistettu hommaan lapsuuden nukkeleikeistä lähtien, luulen että kyse on myös siitä, että lastenvaatteita katsottaessa arvioidaan juuri äitiä, koska oletetaan äidin tekevän vaatevalinnat.
Vaatetus on myös yksi keino, jolla keskiluokka pyrkii erottautumaan työväenluokasta. Hyvin yksinkertaistaen voisi ajatella, että kalliit lastenvaatemerkit viestivät korkeampaa luokka-asemaa ja keskiluokkaisuuteen kulttuurisesti yhdistettyä hyvää makua.
Luulen, että lastenvaatteissa myös hillityt värit ja sukupuolineutraalius liittyvät usein juuri keskiluokkaan. Jos lastenvaatteet yleensä ovat kirkasvärisiä, koska lapset pitävät kirkkaista väreistä ja koska yhdistämme tämän värimaailman lapsuuteen, ilmeinen keino erottautua ovat hillitymmät värit ja hartkitut sävykokonaisuudet.
Sukupuolineutraali vaatetus taas viestii tietoista ja harkittua kasvatusasennetta, mikä yhdistetään juuri koulutettuun keskiluokkaan.
Lisäksi sellaisilla asioilla kuin kotimaisten pienmerkkien suosimisella, on luokkaan liittyvä viesti. Jos aikaisemmin keskiluokka on erottunut kuluttamalla enemmän, nykyisin trendi taitaa olla laadun kuluttaminen, vastuullisuus ja jopa kuluttamisesta kieltäytyminen.
Nyt en puhu todellisuudesta, vaan mielikuvista. Todellisuudessa pienituloinen toimeentulotuen varassa elävä perhe elää todennäköisesti paljon ekologisesti kestävämpää elämää, kuin vastuullisen kuluttamisen nimeen vannova tukevan keskiluokkainen naapurinsa. Mutta mielikuvissa keskiluokka, johon yhdistetään hillitty käytös, on se vastuullinen.
Köyhä perhe naapurissa elää kestävästi vain olosuhteiden pakosta ja todennäköisesti sortui työväenluokalle tyypilliseen hillittömyyteen kuitenkin ostamalla sen kivan juhlamekon tytölle sen sijaan, että olisi tyytynyt siihen mitä kirpparilta sattuu löytymään.
Nyt saatat sanoa, että teidän perheessä lastenvaatteilla nimenomaan ei viestitä. Ostetaan vain käytännöllisiä vaatteita sieltä, mistä niitä pienimmällä vaivalla saa. Mutta sekin on viesti. Viesti, jolla erottaudutaan niistä vanhemmista, joille se, miten lapset kulloinkin puetaan on vähintään yhtä tärkeää kuin omat vaatteet. Se nimittäin tässä elämässä on pirullista, ettei viestejä eli kulttuurisia koodeja pääse karkuun. Täällä me elämme niiden keskellä ja luovimme niin hyvin kuin osaamme.
Koodit tulevat ihomme alle, tahdomme tai emme. Minä en voi olla tuntematta jotain ylpeyteen verrattavaa tunnetta, niin kertoina, kun näen lapseni niissä kivoissa suomalaisissa desingvaatteissa. Toisaalta sama tunne voi iskeä, kun lapseni kirmaavat vähän tahraisissa ja yhteensopimattomissa vaatteissaan ja vieressä kulkee joku merkkivaatetettu taapero, jota kielletään sotkemasta vaatteitaan. Minä en ole tuollainen ihminen tai vanhempi, saatan ajatella.
Suosin Suomessa suunniteltuja ja Euroopassa valmistettuja luomupuuvillaisia vaatteita, koska ne ovat sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpiä. Toisaalta yleensä hennon ostaa niitä vain alennusmyynnistä. Sitten kun äkillinen tarve iskee marssitaan Prismaan. Haalarit ostan yleensä talven alennusmyynneistä, esimerkiksi Reimaa ja Didkriksonia. Lisäksi ostan edelleen kirpparilta paljon.
Kirppareita kierrellessäni olen tosin muuttunut kriittisemmäksi myös niitä kohtaan. Ei tarvitse käydä monellakaan huomatakseen, kuinka paljon niillä kiertää joko käyttämätöntä tai toisaalta muutamankin käytön nuhjaamaa vaatetta. Kirpputorit ovat elintasomme kaatopaikkoja. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suuri osa niillä kiertävistä vaatteista todella myydään ja mikä osa päätyy vain roskikseen tai kierrätykseen.
Toisaalta lastenvaatteet ovat vähän eri asia. Niitä kuluu väistämättä paljon, koska lapset kasvavat ja kulutus on kovaa.
Nettikirppuksia selatessani olen taas miettinyt, lisääkö se halua ostaa yli oman tarpeen, että tiettyjen lastenvaatemerkkien facebook-kirppareilla vaatteesta voi saada jopa puolet vaatteen alkuperäisestä arvosta takaisin.
Olen myös miettinyt kuka ja mihin tarpeeseen näiltä kirppareilta ostaa. Itse en koskaan maksaisi kirpparivaatteesta moista hintaa. Toisaalta, jos haluaisin vaatettaa lapseni jatkuvasti tyylikkäisiin merkkeihin, minun täytyisi. Meidän tuloillamme ei ostettaisi vaatekaappia täyteen suomalaista designiä ilman, että täytyisi tinkiä muista asioista. Onkin luokkasidonnaista, kenelle lastenvaatettaminen oman mielen mukaan on yksinkertaista ja kenen täytyy nähdä vaivaa etsimällä kirpputoreilta.
On yleistä ihmetellä, miksi joku maksaa kirpparilla käytetystä paidasta kympin vain koska siinä lukee P.O.P. Se maksaa, jolla ei ole varaa maksaa samasta paidasta uutena kaksikymmentä euroa. Sen uuden paidan ostaminen ei näyttäydy naurettavana.
Tähän ehkä tiivistyy jotain siitä, kuinka yhteiskuntaluokka on paljon kiinni tuloista vaikka ei pelkistykään siihen. Ja toisaalta kuinka systeemi on rakennettu niin, että työveänluokasta ponnistavan on nähtävä tuplasti vaivaa ja silti pelättävä joutuvansa naurunalaiseksi.
Suosin myös vaatteita, jotka voi pukea tytölle tai pojalle ilman räikeää sukupuolittamista. Se ei aina ole helppoa.
Lempparimerkki lienee Nosh. Papua olen ostanut muutaman vaatteen, mutta se on vähän liian kallis. Ja tykätyltä AarreKidiltä uskaltauduin ostamaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Se ei nimittäin ole vain suomalaista designia vaan vaatii myös vaatteiden hoidolta keskimääräistä enemmän. Useissa paidoissa on valkoinen pohja, jossa jokainen tahra paistaa.
Olenkin miettinyt, että vaatettamalla pienet lapsensa vaaleisiin vaatteisiin, viestii vielä omasta vanhemmuudestaan: katso minä olen niin hyvä tässä, että saan pidettyä nämä puhtaina.
Noshin ja Papun hyvä puoli on, että merkeillä on myös naisten mallisto. Se sopii kaltaisilleni henkilöille, joille omien vaatteiden ostaminen on yleensä vaikeaa. Etenkin Papulla on todella kivoja mekkoja ja legginsejä. Ja yhdet ihanat legginsit ostin Kaunevelta. Sen sijaan villahaalarit ja kypärämyssyt ovat meillä perinteikästä Ruskovillaa, jonka vaatteet myös valmistetaan Suomessa.
Mitä kirppareihin tulee: usein parhaat löydöt teen ihan tavallisilla kirpputoreilla. Mutta se vie aikaa. Sen sijaan täsmäostoksiin suosittelen Kumpulan Vekarakirppista, Hakaniemen Ipanaista tai Töölön Pikkumaatuskaa. Pikkumaatuskassa olen kerran jopa myynyt vaatteita. Kirpparille voi viedä kassillisen tavaraaa ja henkilökunta hoitaa lopun. Sopii minukaltaiselleni laiskalle kirppistelijälle!