”Mä muuten leikkasin sun välilihan”

Sisältövaroitus: obstetrinen väkivalta / synnytysväkivalta, seksuaalinen väkivalta

Kirjoitin kuukausi sitten obstetrisesta väkivallasta. Siis naisiin kohdistuvan ja institutionaalisen väkivallan risteyskohtaan sijoittuvasta väkivallasta, jota naiset ympäri maailmaa kohtaavat synnyttäessään. Toivoin, että seuraavaksi synnyttäjät sanoisivat #metoo ja vaatisivat naisiin kohdistuvan institutionaalisen väkivallan lopettamista synnytysosastoilla.

Kirjoitus herätti keskustelua, joka muistutti monessa suhteessa #metoo-kampanjan ympärillä käytyä. Rohkeat naiset jakoivat kokemuksiaan ja nimesivät ne väkivallaksi. Toiset taas nousivat puolustamaan vallitsevia rakenteita ja kyseenalaistivat sekä naisten kokemukset että sen, voidaanko obstetrisesta väkivallasta puhua seksuaalisena väkivaltana lainkaan, tapahtuuko väkivaltaa ylipäätään ja kuuluuko tämä sittenkään #metoon alle.

Tässä tekstissä haluan kertoa, millaisena asia näyttäytyy epäasiallista kohtelua, itsemääräämisoikeuden loukkauksia ja väkivaltaa kokeneiden synnyttäjien kokemusten valossa. Palaan lopussa kysymykseen väkivallasta: mitä se on ja kenellä on oikeus se määritellä. Teksti perustuu kahdentoista naisen suljetuissa facebook-ryhmissä esittämiin kokemuksiin, joita olen saanut luvan käyttää.*

Kipeitä sisätutkimuksia ja itsemääräämisoikeuden loukkauksia
”Mulle tehtiin keskimmäisen synnytyksessä episiotomia, josta kätilö sanoi vasta synnytyksen päätyttyä: ”mä muuten leikkasin sun välilihan”. Oli tälle kyllä toki selityskin, kun vauvan sydänäänet oli laskussa niin piti saada nopsaan ulos, mutta olisi mulle silti voinut asiasta mainita jo silloin kun teki niin,” kertoo Tytti.

Myös Oona kertoo kysymättä tehdystä episiotomialeikkauksesta. Leikkaus tehtiin kysymättä, vaikka hän oli toivonut etukäteen informaatiota kaikista toimenpiteistä. Myös haavan tikkaus aloitettiin varoittamatta:

”…älähdin ”mitä vittua sä teet”. Kätilö suuttui ja alkoi valittaa, miten on hankalaa tikata, kun on sheivaamaton. Veti lisäksi yhden tikin niin tiukalle, että se repesi, kun ekaa kertaa istuin. Ei tikattu uudelleen.”

Kivuliaat ja väkivaltaiset sisätutkimukset nousivat esille useissa kommenteissa. Karoliina kertoo, kuinka hänelle tehtiin kipeä sisätutkimus supistuksen aikana eikä kätilö osoittanut minkäänlaista empatiaa. Laura kuvasi, kuinka lääkärikandi oli tuikannut sormet sisään edes tervehtimättä.

Usein synnyttäjä ei välttämättä pysty pitämään puoliaan tällaisessa tilanteessa, ne tulevat yllättäen ja varoittamatta. Mutta aina edes kieltäminen ei auta, kuten Veeran tapauksessa:

”Esikoisen käynnistetty synnytys oli niin pitkä ja kivulias, että minulle tehtiin lukuisia sisätutkimuksia, jotka varsinkin lopussa sattuivat kamalasti. Viimeisissä huusin, ettei saa ja koetin potkia jaloillani kätilön käsiä pois (siis synnyttäjänä, lähes täysin avautuneena, makuullani sängyllä) kun se sattui niin älyttömästi. Teki silti, oli niin ehdottoman pakko.”

Seuraavan lapsen Veera päättikin tästä kokemuksesta käsin synnyttää kotona. Outin muuten mukava kätilö ”osallistui” ponnistusvaiheeseen tuikkaamalla välillä varoittamatta sormet sisään. Outi koki toiminnan häiritsevänä vaikkakaan ei väkivaltana. Toinen synnyttäjä oli vastaavassa tilanteessa pyytänyt lopettamaan koskemisen, mutta kätilö oli jatkanut, koska hänen mukaansa oli pakko.

Siirin kätilö puhui vain opiskelijalle eikä huomioinut Siiriä lainkaan:

”kätilö ei huomioinut mua ollenkaan, ei puhunut mulle tai kysynyt mun voinnistani mitään, vaan ponnistusvaihetta odotellessa tunki vaan sormet sisään ja kaiveli kun jotain opetti opiskelijaa sieltä tutkimaan. Ei siis edes katsonut mua vaan opiskelijaa päin, ei kysynyt saako koskea tai kertonut mulle ymmärrettävästi mitä tekee. Ja käski vielä opiskelijaa tekemään saman tutkimuksen perässä. Lääketieteellisin termein puhui vain opiskelijalle, ja vähät välitti mun ilmaisemasta kivusta. Ja lähti sitten pois.”

Miinan kätilö ohjasi ponnistamaan luonnottomalta tuntuvaan asentoon eikä antanut vaihtaa sitä.

Ei vain synnytys
Aina väkivalta ei ole fyysistä tai tapahdu synnytyssalissa. Keskusteluissa nostettiin esiin, että pitäisi kiinnittää huomiota ylipäätään gynekologiseen väkivaltaan sekä väkivaltaan äitiyshuollossa. Jemina kohtasi henkistä väkivaltaa lapsivuodeosastolla vakavin seurauksin:

”Minua vain kohdeltiin kuin paskaa kengänpohjassa. Onhan vastasynnyttänyt äiti toki lähtökohtaisesti suuri ongelma. Kamalaa, että hän haluaisi tietää, mitä lapselle tehdään ja miksi, osallistua lapsen hoitoon, mutta silti halusi jopa nukkua. Hirveä ihminen. ”Ei äiti voi olla tuollainen!”. Siis sellainen, että neljän vuorokauden valvomisen jälkeen itkettää, kun ei vieläkään anneta nukkua. Koska osaston aikataulu. Eipä siinä. Kärsin esikoisen vauvavuoden PTSD:stä, edelleen kyseenalaistan itseäni äitinä, koska no, hyvänen aika, minulle kätilö sanoi jo lapsivuodeosastolla, että olen vääränlainen ihminen äidiksi. Kiitos.”

Kommunikoimattomuus on väkivaltaa
Terhin pitkittyneen epiduraalin laiton yhteydessä lääkäri ei kertaakaan puhunut Terhille, edes saliin saapuessaan. Kiroili itsekseen operaation vaikeutta ja pisteli selkää uudelleen ja uudelleen. Lopputuloksena oli synnytyksen jälkeen puutunut reisi. Terhi kuvaa kokemustaan:

”Missään vaiheessa lääkäri ei sanonut minulle sanaakaan! Minua kohdeltiin aivan kuin en olisi elävä ja kipua tunteva ihminen! Ilman upeita kätilöitäni en olisi selvinnyt tästä koettelemuksesta… Missään vaiheessa, kun makasin siinä kaksin kerroin liikkumatta sikiöasennossa valtavan mahani kanssa kärsien kamalista supistuksista, ei minulta kysytty että vieläkö jaksat vai lopetetaanko.”

Karoliina kuvaa, kuinka hänen kohdallaan puudutteen antamisessa oli vitkuteltu kysymällä samoja kysymyksiä uudestaan ja uudestaan. Anua oli vuonna 2016 koko vuoro oli kieltäytynyt hoitamasta, koska hän toivoi luomusynnytystä:

”Painoin nappia ja kerran tulivat käymään ja kyselivät joko suostun lääkkeisiin ja sanoivat, että olen typerä, jos en suostu. Kun kieltäydyin, niin poistuivat eikä tulleet enää. Mies meni vihaisena kahvihuoneeseen kyselemään ja he olivat muka kiireisiä.”

Useissa kommenteissa korostettiin kommunikaation merkitystä suuntaan ja toiseen. Tilanteet, joissa tapahtumista oli informoitu ja keskusteltu, koettiin siedettävinä vaikka ne olisivatkin olleet kivuliaita. Sen sijaan huono kommunikaatio pahensi tilannetta. Herkässä tilassa olevalle synnyttäjälle hänen kokemansa kivun tai pelon vähättely voi muodostua väkivallaksi jo itsessään puhumattakaan siitä, jos se yhdistyy kovakouraisiin tai kipeisiin toimenpiteisiin. Iida vertaa kokemuksiaan:

”Oma kokemus synnytyksestä on huono. Käynnistelyn yhteydessä lääkäri tekee varoittamatta hyvin kivuliaan sisätutkimuksen, mun kokemia kipuja vähäteltiin. Kun kerroin ponnistusvaiheen alussa, että pelkään, sitäkin vähäteltiin. Epparista [episiotomia] infottiin mutta puudutteen ei annettu vaikuttaa riittävästi. Esim. epiduraalin pistäminen oli vaikeaa ja kesti pitkään, mutta kunnollisen kommunikaation vuoksi siitä ei jäänyt mitään pahoja muistoja.”

Hoitohenkilökunnan vähättelevä asenne ja heitot olivat yksi tekijä, joiden vuoksi oman esikoiseni synnytys muodostui osittain väkivaltaiseksi kokemukseksi.

Iida, ammatiltaan sairaanhoitaja, kirjoittaa kommunikaation merkityksestä:
”Kommunikointi on avainasemassa! Vaikka olisi minkälainen hätätilanne hyvänsä on kommunikaatio potilaan/asiakkaan kanssa muistettava. Teen itse sairaanhoitajana töitä, joten tiedän että hätätilanteessakin kommunikointi on mahdollista.

Ei enää lapsia

”Nytkin itkettää tätä kirjoittaessa, sillä synnytyskokemus oli mulle todella huono. Niin huono, että en halua enää koskaan lapsia sen takia, etten vaan missään nimessä joudu kokemaan samaa uusiksi,” jatkaa Iida.

Myös Anniina kertoo, että synnytyskokemus vaikutti hänen uskallukseensa synnyttää uudestaan:
”…ainoa fyysinen synnytysväkivaltakokemukseni…[oli] esikoisen synnytyksen jälkeinen tikkaus. Väkipakolla tehtiin, jalat telineissä ja kätilö pitämässä mua aloillaan, kun huusin kivusta. Että raiskattu olo? Juu. En uskaltanut synnyttää uudestaan yli viiteen vuoteen.”

Aikaisemmin blogauksen kommenteissa tuotiin esiin väkivallan pelko syynä olla hankkimatta lapsia tai haluta synnyttää sektiolla.

Arkista väkivaltaa

Jos olet lukenut tänne asti, ymmärrät ehkä vähän paremmin, mistä obstetrisessa väkivallassa on kyse. Tässä vaiheessa on syytä tosin huomata, että pahimmat kokemukset ovat tuskin mukana ja moni on avannut kokomustaan vain lyhyesti. Niitä ei helposti jaeta edes suljetuissa ryhmissä. Lisää tarinoita, joskin hitusen vanhempia löytyy synnytysloukkaus-blogista. Tässä on myös jätetty käsittelemättä iso joukko kokemuksia, joiden kirjoittajia en tavoittanut tai joiden julkaisemiseen en saanut lupaa.

Aikaisemman tekstin ympärillä kiehui keskustelu siitä, kuka määrittää mikä on väkivaltaa ja että onko hätätilanteessa varaa itsemääräämisoikeuteen. Näissä tarinoissa kuitenkin korostuu se, että väkivaltaa tehdään ja tapahtuu sellaisissa tilanteissa, joissa hätä ei selitä tilannetta.

Tätä keskustelua ei saa sivuuttaa alkamalla jankkaamaan aiheen vierestä hätätilanteista. Ja toisaalta, kuten jossain keskustelussa sanottiin: todennäköisesti se kätilö, joka arkisessa työssään kunnioittaa itsemääräämisoikeutta on se, joka todennäköisimmin osaa huomioida sen myös hätätilanteessa. Tinkimätön periaatteellinen lähtökohta nimittäin on se, että synnyttäjälle kuuluu oikeus määrätä ruumiistaan siinä missä kaikille muillekin. Piste.

Näissä kertomuksissa korostuu väkivallan arkipäiväisyys. Eräs synnyttäjä pohtikin, miten työhönsä rutinoitunut kätilö ei ehkä tule ajatelleeksi toimintaansa synnyttäjän näkökulmasta. Tämä kertoo siitä, että synnytyssairaaloiden sisällä on syytä katsoa peiliin ja teroittaa koko työyhteisölle sitä ketä varten työtä tehdään. Kuka on synnytyksen päähenkilö ja kuka lopulta määrää omasta ruumistaan. Näiden kokemusten ja toisaalta joidenkin keskusteluun osallistuneiden kätilöiden kommenttien pohjalta tämä ei ole kaikille ja kaikkialla täysin selvää.

Kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että tässä kuvatut kokemukset ovat ikäviä. Mutta onko niissä kyse väkivallasta? Tästäkin keskusteltiin. Jotkut ajattelivat, että kokemuksia ei voi määrittää väkivallaksi tai ainakaan seksuaaliseksi väkivallaksi, koska kätilö tai lääkäri tuskin tarkoitti tehdä väkivaltaa.

Tässä on hyvin selkeä yhtymäkohta #metoo-keskusteluun. Myös sen piirissä häirintä- ja väkivaltavakokemuksia on kyseenalaistettu, koska väkivallantekijä ei ole tarkoittanut pahaa, koska sehän oli vain flirttiä, tällaista näyttelijän nyt tulee kestää, koska nainen ei sanonut tarpeeksi ponnekkaasti ei, en voinut tietää. On aivan selvää, ettei väkivalta tai häirintä määrity sen tekijästä käsin, koskaan.

Sen sijaan sitä määrittyykö väkivalta aina kokijasta käsin, on syytä pohtia. Jokaiselle on oikeus määrittää ja nimetä itse kokemuksensa. Sen kannalta on aivan saman tekevää, mitä muut siitä ajattelevat, mitä laki tai sanakirja sanoo. Kun tarpeeksi moni nimeää kokemuksensa samoin, se vaikuttaa siihen, miten yhteiskunta asiat määrittelee. Esimerkiksi tällä hetkellä on käynnissä siirtymä, jossa raiskauksen määritelmä muuttaa sekä ihmisten mielissä että toivottavasti myös lainsäädännön tasolle määrittymään suostumuksen puutteen kautta.

Ei riitä, että vaadimme kaikille oikeutta määritellä itse kokemuksensa, vaan on vaikutettava myös siihen, miten yleisesti väkivalta määritellään.

Toisaalta, entä jos ihminen ei nimeä kokemustaan väkivallaksi? Joissakin kommenteissa synnyttäjät korostivat, etteivät pidä ikävää kokemusta kuitenkaan väkivaltana. Teenkö oikeutta kokemukselle puhumalla siitä obstetrisen väkivallan viitekehyksestä käsin?

Uskon, että teen. En nimittäin pyri tässä ottamaan kantaa yksittäisen kokemuksen tai sen kokijan määritelmään. Ajattelen, että sellaisetkin kokemukset, joita kokija ei miellä väkivallaksi, asettuu saman ilmiön piiriin.

Se, että synnytyksen aikana lääkäri astuu ovesta ja tuikkaa sormet kysymättä toisen pimppiin, on kokijasta riippuen väkivaltaa tai vähintään asiatonta. Se on yhteydessä obstetrista väkivaltaa tuottavaan synnytyskulttuuriin, jossa synnyttäjän itsemäärämisoikeus on toissijainen asia. Vertaan taas #metoo-keskusteluun: se, että miehet katsovat oikeudekseen ahdistella naisia on osa raiskauskulttuuria, jossa raiskaus näyttäytyy tietyissä olosuhteissa naisen omana syynä. Kyse on siitä, että naisten itsemääräämisoikeus näyttäytyy toissijaiselta suhteessa miesten oikeuteen käyttää naisten kehoja.

Obstetrinen väkivalta taas on osa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, kuten seksuaalinenkin väkivalta. Se on seksuaalista väkivaltaa siksi, että synnytys kuuluu seksuaalisuuden piiriin ja vaikuttaa seksuaalisuuteen. Siksi että synnytyksen aikana tapahtuvat loukkaukset voivat vaikuttaa kokijan seksuaalisuuteen samoin kuin seksuaalinen väkivalta ja häirintä. Se, ettei tekijällä ole seksuaalista motiivia, ei tarkoita mitään, koska väkivalta ei määrity tekijästä käsin.

Se, ettei synnytysväkivaltaa mielletä väkivallaksi kertoo siitä, kuinka hatarasti itsemääräämisoikeuden ajatus on ylipäätään juurtunut synnytyskulttuuriimme. ”Ei se niin paha ollut, kyllähän synnytyksessä sattuu kaikenlaista. Tärkeintä kuitenkin, että äiti ja vauva ovat hengissä ja terveitä.” Samalla tavoin vielä jokin aika sitten ajateltiin häirinnästä ja naiset kovettivat itse itsensä sen suhteen. Ei kannata kiinnittää huomiota tai ottaa itseensä, parempi vaan unohtaa ja mennä eteenpäin.

Tämä kulttuuri on onneksi murtumassa kiitos #metoo-liikehdinnän ja kaiken feministisen työn ennen sitä. Olisimmeko valmiita murtamaan sen myös synnytysten osalta? Muutos voisi alkaa tässäkin asiassa asiassa synnytysväkivaltaa kokeneiden kuuntelemisesta.

Väkivallan tunnustaminen ja näkeminen on alku tilanteen korjaamiselle. Meidän äitiyshuollossamme on paljon hyvää ja hienoa, ammattilaiset tekevät työtään suurella sydämellä. Monissa tarinoissa korostettiinkin ammattilaisten hyvää toimintaa. Siksi uskon, että olemme valmiita korjaamaan myös ne puutteet ja ottamaan synnyttäjien itsemäärämisoikeuden toiminnan lähtökohdaksi.

——

*Henkilöiden nimet on muuteettu ja kaikilta on kysytty lupa kertomusten käyttöön.

Ps. Tämän keskustelun kommenteissa en tule sallimaan toisten kokemuksia mitätöiviä puheenvuoroja. Omista kokemuksistaan saa kertoa ja olla eri mieltä, mutta toisten kokemusten vähättely ei kuulu tähän keskusteluun.