– Mikä on yellow submarine?
– Onko se…punainen traktori?
– Ei, sehän on keltainen sukellusvene!
Siitä asti, kun isovanhemmat näyttivät joululomalle lapselle The Beatlesin Yellow submarine -elokuvan, meillä ei ole paljon muuta leikitty. Sukellesvene on myös keskustelujen ja viimeisimpänä vitsien kohde, kuten yllä. Vitsi alkoi siitä, että lapsi kysyi minulta, mikä on yellow submarine. Vastasin mitä pöhköimpiä juttuja aivan varmasti tietämättä, tajuaako toinen vitsin. Tajusi. Nyt leikimme tätä myös toisin päin, minä kysyn ja lapsi vastaa. Ja taas ihmettelen, että tällaisenkin jutun tyyppi taitaa. Saman hämmästyksen koin, kun alle kaksivuotias lapsi nauroi leikille, jossa hän syötti minulle narua sanoen, että se on jotain hyvää ja sitten minä syljin sen irvistäen ulos “yök, se oli naru”.
Sukellusveneleikin tai -vitsin myötä aloin miettiä, minkälaista ylipäätään on juuri kolme vuotta täyttäneen huumori. Kävimme vastikään päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelun ja sen yhteydessä pohdittiin, osaako lapsi pukea itse, erottaako päävärit, leikkiikö toisten kanssa, hyppääkö tasajalkaa, ymmärtääkö arkikieltä. Listasta puuttui kohta “nauraa kakkavitsille”, vaikka luulen, että huumorin kehitys olisi aika hyvä kehityksen mittari.
Mille kolmevuotias sitten nauraa? Mikä hänestä on hauskaa? No, tietenkin kakka. Muistan, että vielä kesällä pottaan syntyneitä tuotoksia arvioitiin, mutta niissä ei ollut mitään erityisen hauskaa. Pikku hiljaa kakka on alkanut naurattaa. Ainakin tähän asti olemme onnistuneet nauramaan kakalle yhdessä ilman – tai ehkä juuri siksi – että siitä olisi tullut asia, jota toistellaan kirosanan tapaan. Toivotaan, että näin jatkuukin. Minä en haluaisia tehdä “vessasanarajauksia”. Kyllähän aikuisetkin nauravat kakalle.
Sitten naurattaa karkuun juokseminen. Hassut äänet. Asioiden teeskentely – tekoitku, liioiteltu tekoaivastus. Huumorin perusteissa siis ollaan. Lisäksi kolmevuotias ilmaisee iloaan ja innostustaan nauramalla. Kun hän kuulee esimerkiksi, että huomenna mennään mummolaan, hän nauraa innostuneena. Tätä spontaania iloa ihailen.
Lapselle on myös kehittynyt tarve päästä osalliseksi huumorista ja hauskoista hetkistä. Esimerkiksi kun vanhemmat nauravat yhdessä jutulle, jota lapsi ei tajua, hän saattaa tekonauraa mukana tai murjaista väliin oman vitsin, kuten tekoaivastuksen. Niin ja sitten tietysti vitsit jatkuvat loputtomiin. Joskus vähän kyllästyttää, vastata kymmenettä kertaa kysymykseen “mikä on yellow submarine”.
Luulen, että tämä kaikki kertoo aika paljon jaettujen merkitysten ja sosiaalisuuden kehityksestä. Lapsi tahtoo päästä osalliseksi jaetusta ilosta. Saman kehityksen osana leikit kehittyvät vuorovaikutteisemmiksi ja kaverisuhteet alkavat merkata yhä enemmän.
Kolmevuotias nauraa kakalle, koska on ymmärtänyt, että siinä on jotain kiellettyä, jotain sosiaaliseen järjestykseen sopimatonta. Ajatus kakasta väärässä paikassa on iljettävä ja se tekee siitä hauskaa. Usein huumorissa on kyse rajojen rikkomisesta. Siinä mielessä kasvattajat menevät pieleen, kun pyrkivät opettamaan lapsille, että kakasta on sopimatonta puhua muualla kuin vessassa. Se, että lapsi nauraa kakalle tai uhmaten hokee kakkajuttuja, tarkoittaa, että hän ymmärtää, että kakasta on sopimatonta puhua – ja juuri se tekee siitä niin hauskaa.