Kun ajattelen ensimmäistä synnytystäni, tunnen oloni ylpeäksi ja vahvaksi. Minä tein sen. Ponnistin ulos pienen ihmisen.
Muistan naureskellen keittiön pöytään nojaillen täyttämääni veroilmoitusta siinä vaiheessa, kun jo supistusten väliä laskien olisi pitänyt olla sairaalassa. Muistan tuskallisen taksimatkan. Epätietoisuuden ja pelon sairaalassa, kun kätilö annettuaan meidän odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan orpoina tutkimushuoneessa, viimein tuli. Olin hetkeä aikaisemmin oksentanut kivusta.
– Sellaista se synnyttäminen on, kommentoi vanhempi nainen yliolkaisesti.
Oikeutuksen tuskalleni antoi vasta kahdeksan senttiä auki oleva kohdunsuu:
– Ei ihme, jos vähän sattuu!
Synnytyksen jälkeen kerroin kätilön kommentteja hauskana anekdoottina, sellaisena kuin synnytyksistä tavataan kertoa. Vasta pikkuhiljaa tajusin, ettei jutussa ollut mitään hauskaa. Pikemminkin surullista. Vaikka kyse ei ollut suuren suuresta asiasta, kätilön toiminta oli osa sitä kulttuuria, jossa synnyttäjän kokemusta vähätellään ja vasta lääketieteellisen auktoriteetin kautta kipu saa oikeutuksen. Entä jos olisin ollut kolme senttiä auki ja oksantanut kivusta? Olisiko kätilö jatkanut vähättelevää linjaansa? Olisinko ollut huonompi synnyttäjä?
Kätilön toiminta oli sitä, mistä Malla Rautaparta puhui voimien riistona.
Kommentti kuvastaa hyvin sitä, miten sairaalaan ylipäätään koin. Kliinisenä ja kylmänä, epävarmuutta herättävänä ympäristönä. Seuraavan kerran minulla oli hyvä ja turvallinen olo, kun minut oli kärrätty pyörätuolilla Kätilöopiston lapsivuodeosaston perhehuoneeseen. Siellä sain välittävää ja kunnioittavaa hoitoa ja siitä olen edelleen kiitollinen.
Kokemukseen vaikutti varmasti se, että tunti sisäänkirjautumisestamme vauva oli syntynyt. Kaikki eteni nopeasti ja rajusti vieraassa ympäristössä. Suuren osan ajasta odottelimme kumppanin kanssa kahdestaan. Kymmenen senttiä tuli täyteen ja minua pyydettiin ponnistamaan.
Aloin ponnistaa seisaaltani. Jossain vaiheessa, en oikein muista missä, vauvan sydänäänet heikkenivät.
Minä makasin puoli-istuvassa asennossa sairaalasängyssä ja ponnistin viimeistä päivää. Miten olin sänkyyn päätynyt, en muista. Seuraavaksi ympärillä oli toinen kätilö, lääkäri, ehkä muitakin. Joku käski ponnistamaan. Muistutin itseäni hengittämään, mutta en pystynyt. Olin paniikissa enkä tiennyt tippaakaan, mitä olin tekemässä. Tuntui vain hirveä polte ja yritin työntää vauvaa johonkin suuntaan kaikella voimalla.
– Nyt leikataan, lausahti joku.
Seuraavaksi tunsin puudutepiikin kohdunsuulla. Sitten veitsen, joka upposi välilihaani. Muistan vieläkin jäisen ja viiltävän kivun. Ehkä paikallispuudute ei ollut ehtinyt vaikuttaa. Enemmän luulen kivun kokemuksen liittyneen tilanteen väkivaltaisuuteen. Minun kehoni rajojani oli loukattu. Minulle oli tehty väkivaltaa.
Sain jokin aika sitten synnytystä koskevat paperit, jotka olin tilannut sairaalasta. Luin niitä aamutoimien lomassa. Vähän kylmäsi, tapahtumat palautuivat mieleeni. Olimme puhuneet synnytysvalmennuksen jälkeen synnytyksestä kumppanin kanssa. Jännittävästi hän muisti asioita, joista minulla ei ollut jäänyt mitään mieleen. En esimerkiksi muista, kuinka lapsemme ryömi mahalta rinnalle. En muista ensimmäistä imetystä.
Muistot lapsesta ovat perhehuoneesta, synnytyssalista on säilynyt vain jokin yksittäinen välähdys paidan alla köllöttelevästä ihmisen alusta. Kärsinyt ruumiini vei kaiken huomioni ja muistoni täyttävät huonot ja kipeät asiat: leikkaushaavan ompelu, kivulias kohdun painelu istukan irrottamiseksi, epäonnistunut yritys nousta suihkuun, matka pyörätuolissa synnytyssalista. Suuren veren hukan vuoksi en päästynyt seisomaan koko iltana.
Olen pohtinut kokemustani suhteessa siihen, mitä synnytysvalmennuksessa puhuttiin kivusta ja kärsimyksestä. Sitä, kuinka kärsimys on paljon muutakin kuin kipua ja kuinka kipu ei väistämättä ole kärsimystä. Omassa synnytyksessäni kärsimys ei liittynyt ensisijassa kipuun. Se liittyi turvattomuuteen, tylyyteen ja ennen kaikkea väkivaltaan. Riippumatta suoritettujen toimenpiteiden tarpeellisuudesta, koin lähes koko ponnistusvaiheen väkivaltaisena ja pelottavana. Väkivalta ja pelko tuottivat niin suurta kärsimystä, etten kykene muistamaan oman lapseni ensi hetkiä. Tämä tuntuu vähän surulliselta – nyt.
Aikaisemmin oli kipeämpää. Leikkaushaava muistutti itsestään pitkään. Vaikean kokemuksen käsittelylle ei tuntunut löytyvän tilaa sen myllerryksen keskellä, joka äidiksi tulo väistämättä on. Muistan, että taloyhtiön lenkkisauna oli henkireikä, oma tila, turvallinen paikka, jossa saatoin pohtia tapahtunutta. Ja kaikkea muuta.
Olen selviytyjätyyppiä ja vaikka huomasin synnytyksen pohdituttavan, en kuitenkaan tajunnut tarvitsevani tai osannut ottaa tilaa asian käsittelyyn. Mutta koska olen selviytyjätyyppiä, prosessoin asiaa pikku hiljaa lähinnä omassa päässäni. Keskustelut kumppanin ja muutamien muiden ihmisten kanssa olivat myös osa prosessia. Tein itselleni selväksi, mitä oli tapahtunut ja tajusin, että minulla oli oikeus kokemukseen tapahtumien väkivaltaisuudesta riippumatta siitä, olisivatko asiat siinä hetkessä voineet mennä toisin.
Ehkä olin muilta osin sen verran ehjä, että hajottava kokemus ei saanut minusta valtaa. En masentunut, minun oli helppo kiintyä lapseen ja pikkuhiljaa haavat paranivat. Minun kokemukseni ei myöskään ollut pahimmasta päästä.
Kaikilla ei käy yhtä hyvin. Vaikeat ja traumaattiset synnytyskokemukset voivat johtaa masennukseen, mikä vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin sekä äidin ja lapsen varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen.
Minulle oli ja on edelleen tärkeää, että minulla on synnytyksessä jotain, mistä voin olla ylpeä. Olen ylpeä siitä, että paniikinkin keskellä pystyin ponnistamaan ja vauva oli ulkona nopeasti. Ellen olisi, olisi synnytys saattanut päätyä sektioon. Nyt sain toivomani alatiesynnytyksen. Olen ylpeä myös siitä, että pärjäsin kivun kanssa ilman lääkkeitä, kuten olin toivonut. Vaikka oksensin kivusta, en muista kivun kokemusta tuosta hetkestä. Kipu ei minua hajottanut eikä jättänyt minuun pelkoa.
Tapahtumien kautta tajusin aivan uudella tavalla toimijuuden tärkeyden synnytyksessä ja sen, miksi synnytysinterventioihin on syytä suhtautua kriittisesti. Aikaisemmin olin ajatellut aktiivisuutta ja toimijuutta ennen kaikkea periaatteellisena feministisenä kysymyksenä. Synnyttävällä naisella on oikeus toimijuuteen. Nyt ymmärsin perinpohjaisesti, kuinka hirveää väkivaltaa sekä toimijuuden riistäminen että interventiot voivat olla.
Kun minut ohjattiin sängylle ja jalkani nostettiin pidekkeisiin lakkasin olemasta toimija. Tein vain mitä käskettiin, peloissani, ymmärtämättä mitään, kykenemättä liikkumaan. Jos olisin saanut jatkaa ponnistamista omassa tahdissa seisaallani, kokemus olisi ollut toinen. Jo yksinään tämä loukkasi minuuttani.
Suurinta väkivaltaa oli veitsi välilihalla. Interventio, joka sairaalasta riippuen tehdään edelleen WHO:n suositusta useammalla synnyttäjälle, etenkin ensisynnyttäjille.
Tietenkin olen pohtinut paljon sitä, olisiko kaikki voinut mennä toisin. Synnytys on monimutkainen tapahtuma, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ruumis reagoi stressiin ja pelkoon tavoilla, jotka hidastavat ja haittaavat synnytystä. Ensimmäiset neljä tuntia kotona olivat sujuneet hyvin, mitä jos olisin voinut olla myös viimeisen tunnin siellä? Mitä, jos olisin tajunnut odottaa ponnistamisen tarvetta, enkä uskonut kätilöä, joka kehotti aloittamaan ponnistamisen? Jos kohdalleni olisi osunut empaattisempi ja osaavampi kätilö?
Sairaalan paperit eivät juuri tuoneet selvyyttä asiaan. Itse asiassa ne olivat varsin suppeat.
Minä en usko, että jokainen synnytys voi olla aktiivinen, kaunis ja luonnollinen. Asiat voivat mennä pieleen riippumatta valmistautumisesta, tuesta, aktiivisuudesta tai synnytysrauhasta. Silti uskon, että liian moni synnytys jättää synnyttäjään huonoja muistoja, rikkinäisyyttä ja pelkoa.
Edelleen synnytys nähdään liian usein kapeasta lääketieteen näkökulmasta, kun se pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena fysiologisena ja kokemuksellisena prosessina. Synnyttäjille ei anneta lainkaan riittäviä valmiuksia ymmärtää omaa synnyttävää kehoaan. Virheellisesti synnytyskipu nostetaan kulttuurissamme pelon kohteeksi, sen sijaan että puhuttaisiin Rautaparran tavoin kärsimyksestä, joka voi seurata kyllä kivusta, mutta yhtälailla siitä, että synnyttäjän toimijuus riistetään, hän kokee väkivaltaa tai ettei hänelle anneta synntysrauhaa ja riittävästi tukea. Yleensä kipu kuuluu synnytykseen eikä sitä voi kokonaan ottaa pois. Kärsimyksen ei tulisi synnytykseen kuulua ja sitä voidaan estää monella tavalla.
Kun soitin puoli vuotta synnytyksen jälkeen Kätilöopistolle keskustellakseni synnytyksestä, puhelimaan vastannut henkilö heitti klassisen hyvää tarkoittavan, mutta synnyttäjän kokemusta mitätöivän kommentin:
– Mutta eikö pääasia ole kuitenkin, että vauva syntyi terveenä.
No, onhan se. Mutta ei se yhtään vähennä tai poista sitä, millainen kokemus minulle oli. Voisiko siellä kätilötyön ja obstetriikan tunneilla takoa jo opiskelijoiden kalloon, että tämä lause on kielletty, KIELLETTY!
Minun kohdallani puhelu loppui tähän lauseeseen, koska en yltyvältä nyyhkytykseltä pystynyt sitä jatkamaan.
Liian moni synnyttäjä saa kuulla tämän suuntaisia kommentteja. Sen lisäksi, että synnytystraumoja ja vaikeita synnytyskokemuksia syntyy turhaan, ne eivät saa kulttuurissamme ansaitsemaansa huomiota. Edellisen kaltaisilla kommenteilla systemaattisesti vähätellään tapahtunutta ja synnyttäjän kokemusta siitä.
Terveydenhuoltoa traumaattinen kokemus kiinnostaa vain silloin, kun se aiheuttaa sairastumisen masennukseen tai kun on aika synnyttää uudelleen. Toisen raskauden ensimmäisellä neuvolakäynnillä minulta kysyttiin, miten koen synnytyksen ja onko edellisestä jäänyt jotain hampaan koloon. Onko tarvetta pelkopolille?
Saatoin onneksi todeta, että olen käsitellyt asian eikä tuleva synnytys pelota. Se ei pelota, mutta ymmärrän, että minun on valmistauduttava paremmin. Olinhan minä viimeksikin lukenut aktiivisen synnyttämisen oppaita, mutta kun sairaala otti vallan, ei niistä ollut mitään hyötyä.
Kun synnyttää on haavoittuva ja herkkä. Se ei ole se tilanne, jossa voi ajatella taistelevansa oikeuksiensa puolesta. Siinä tilanteessa yksi voimia riistävä kommentti voi olla liikaa. Myös synnyttäjän kumppani on oudossa tilanteessa. Siksi haluan tällä kertaa doulan synnytykseen. Haluan, että joku on vaalimassa minun rauhaani synnyttää, haluan että joku joka ymmärtää synnyttämistä minua tai kumppaniani paremmin, on paikalla tukemassa ja auttamassa. Joka ei unohda tehokkaita hierontoja tai hienoja asentoja, kun kaikki tapahtuu jo.
Parhaimmillaan kätilökin voi olla tällainen henkilö. Kiireisissä synnytyssairaaloissa kätilöllä ei kuitenkaan ole aikaa jatkuvaan läsnäoloon ja tukeen. Lisäksi kätilöksi saattaa sairaalassa päätyä kuka vain, doulaan tutustutaan etukäteen.
Synnytys on ainutlaatuinen ja voimakas kokemus. Se voi voimauttaa tai hajottaa. En kaipaa täydellistä synnytystä. Haluan kuitenkin, että synnytyksen jälkeen olen ehjempi kuin ennen sitä. Tiedän, että tällä kertaa osaan ja tiedän paremmin. Minua ei pelota. Lapseni, odotan yhteistä ponnistustamme ilolla.