Kun viime viikonloppuna Viikin tutkimustilan lehmät päästettiin laitumelle, tapahtuma aiheutti ihastusta, mutta myös kritiikkiä. Vaikka Viikin lehmillä lienee suhteellisen hyvät oltavat, ovat ne kiinteä osa tehotuotantoa: tutkimus palvelee joko suoraan tai välillisesti tehotuotannon tarpeita. Emme olleet katsomassa lehmiä, mutta mietin että eläinsuhde on yksi lasten kasvattamisen vaikeista pisteistä. Ja että maidontuotanto tekee erityisen kipeää imettävälle äidille.
Nimittäin kuten ihminen, nautakaan ei tuota maitoa, ellei se synnytä. Siksi lehmät synnyttävät maidontuotannossa vasikan joka vuosi. Minä en tahtoisi synnyttää lasta joka vuosi. Mutta tämän faktan kanssa saatan silti vielä elää.
Pahemmalta tuntuu se, että maidontuotannossa emot ja poikaset erotetaan toisistaan. Ystävältäni, joka on seurannut maitotaloutta läheltä, olen kuullut, että lehmien hätä on suuri. Luomutuotanto ei ole tässä suhteessa sen parempaa: vasikat saavat luomutiloilla viettää emojensa kanssa vähän pitempään. Näin emot ja pennut ehtivät kiintyä toisiinsa ja tapahtuma on molemmin puoli vielä traumaattisempi.
Kyllä, traumaattinen. Nauta on älykäs ja tunteva eläin. Ei ole mitään syytä olettaa, että se tuntisi jotenkin perustavasti toisin kuin ihmisäiti vastaavassa tilanteessa.
Synnyttäneellä lehmällä on tarve hoivata poikastaan ja vasikalla tarve imeä. Samoin kuin ihmisellä vasikan läheisyys ja imettäminen edistävät synnytyksestä palautumista.
Joka vuosi lehmä synnyttää ja joka vuosi sen lapsi viedään. 4-6 vuoden iässä sen maidontuotanto laskee ja sen elämäntehtävä on täytetty. Toisaalta sonnivasikka saa elää vain 1-2 vuotta ja noin puolet vasikoista on aina sonneja.
Jalostuksen vuoksi lehmät tuottavat nykyisin maitoa paljon enemmän kuin vasikka jaksaa syödä. Ja jotainhan vasikan on syötävä joka tapauksessa. Syy emojen ja poikasten erottamiseen onkin ilmeisesti enemmän muuhun tehokkuuteen kuin maidon määrään perustuva. Karjaa on helpompi hallita vähemmällä työvoimalla, kun haavoittuvammat vasikat on eristetty.
Näin tehotuotanto toimii: tehokkuus maksimoidaan kehittämällä ratkaisuja, joista syntyy mahdollisimman vähän kustannuksia.
Käytän maitotuotteita ja esikoisenkin olemme menneet opettamaan juomaan lehmänmaitoa. Nykyisessä elämäntilanteessa minulla ei ole voimia tämän asian muuttamiseen ja lapsen kohdalla minulla ei ole siihen oikeuttakaan. Jos hän tahtoo maitoa, hän juo sitä. Mitäs opetin.
Silti kaikista tehotuotannon kauheuksista juuri lehmä-äitien ja vauvalehmien kohtalo tekee eniten kipeää. Minun vauvani saa hänelle kuuluvan maidon, lehmä ei saa edes pitää vauvaansa lähellään.
Tuntuu myös kurjalta, että ainoa ratkaisu, joka tuntuu tuottavan tulosta ja jota meille yleensä edes tarjotaan, on henkilökohtaisilla kulutusvalinnoilla vaikuttaminen. Uusi eläinsuojelulaki on valmistumassa eikä se ilmeisesti tuo mitään parannuksia tuotantoeläinten oloihin.
Tuntuu vaikealta puhua näistä asioista lasten kanssa. Miten kertoa tehotuotannon todellisuudesta? Missä iässä ja millä tarkkuudella? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan, että eläimet eivät aina voi tiloilla kovin hyvin ja siksi on parempi syödä välillä muuta. Pitäisi varmaan tutustua Elina Lappalaisen lastenkirjaan tehotuotannosta. Mutta ei ihan vielä. Neljävuotiaan ei vielä tarvitse tietää.
***
Lopuksi: En ole loukkaantunut. Yhteiskunnallinen kritiikki ei ole loukkaantumista. Sen sijaan ärsyynnyin kovin, kun Radio Helsingin aamussa keskusteltiin Viikin lehmistä ja miestoimittaja mouhusi, kuinka kaikesta nykyään loukkaannutaan. Viedään ilo ja vedetään herneitä nenään. Pahoittelut, maailma on monimutkainen ja siellä tapahtuu paljon vääryyttä. Sen osoittaminen ei ole loukkaantumista vaan kritiikkiä. Jatketaan sitä.
—-
Lisää maidontuotannosta:
Lypsylehmät, Animalia
Vegaaniliitto: 10 myyttiä maidosta
Ruokatieto.fin artikkeli lypsykarjasta